Naanan Narinat

En ole koskaan ollut kummoinen leipuri. En siis siinäkään suhteessa äitini tytär. Pidän itseäni käsistäni kätevänä, mutta harvoin näillä peukaloilla on saatu aikaan mitään syötäväksi kelpaavaa - puhumattakaan herkullisesta. Rakastan tehdä jouluruokia ja tykkään näpertää sapaksia tai bileherkkuja. Tällä setillä ei ole kuitenkaan kummoisia prinsessasynttäreitä järjestelty tai koristeltu sokerikuorrutteella Vihaisten Lintujen muotoisia kakkuja. Leipomisesta on tullut meidän perheen naisten huonojen-päivien-karkotuskeino. Tämän syksyn toinen mutakakku onnistui jo paljon paremmin kun ensimmäinen. Ensimmäisistä joulupipareista kärventyi vaan ohuimmat ekasta pellillisestä - ja savustushan on nykyään muotia jälkkäreissäkin. Onnistumisen fiilikset sekä itse että yhdessä tekeminen korvaavat kaikki mustuneet possunkorvat ja liian kuivaksi päässeet suklaasisukset. Joulu nostaa pintaan primitiivisiä tunteita. Huomaan että juuri loppuvuodesta haluan miettiä, miten muut ovat asioita tehneet. Haar

Eletyt vuodet ja liian suuri suu ovat kerryttäneet ympärilleni jos jonkinlaisia verkostoja. On opiskelu- ja koulukavereita useammastakin oppilaitoksesta, eritasoisista tutkinnoista ja eri kaupungeista, löytyy työkavereita muutamastakin eri putiikista, exien kavereita, työväenopistoilla tavattuja, kaduilla tavattuja, exien exien kavereita, työkavereiden vaimoja ja kavereita. Ystäviä, kavereita, tuttuja, puolituttuja, jo nimen unohtaneita. Arki imaisee mukaansa kuin vesiämpäriin pudotettu oasissieni. Pikku hiljaa huomaat olevasi kaikkien niiden pienten juttujen ympäröimä etkä oikein tiedä, missä välissä tämä kaikki tapahtui. Kauanko siihen meni, kun vajosit niin syvälle omaan arkeesi, että muut ihmiset jäivät sen ulkopuolelle? Olen uppoutunut kuluneen vuoden aikana yhä syvemmälle sosiaalisiin verkostoihin - sanan varsinaisessa merkityksessä. Suomalaisen sosiaalihuollon verkosto on kietonut minut niin syvälle itseensä, etten vieläkään muista niiden pitkien toimistojen ja toimintojen n

Haluan jouluni aitona, intiiminä, tunnelmallisena ja rehellisenä. Toki rakastan joululauluja ja ahne alteregoni haluaa ostaa vuosittain uuden seedeen joululevykokoelmaa koristamaan. Silloin tällöin haluan kasvattaa pöytäliina- ja verhokokoelmaani uusilla kuoseilla ja hellin ajatusta, että koristeeni ovat vuosien varrella minulle kerääntyneet. Tämähän tarkoittaa siis vuosittaista koristeshoppailua. Tekopyhää ja kaupallista vai omien perinteiden luomista? En tiedä Suomesta yhtään kaupunkia, jossa ei juhlistettaisi joulunavausta. Pieniä jännittäviä tonttutyttöjä ja -poikia punaisissa hiippalakeissaan, syksyn aikana opeteltuja jumppaohjelmia ja tanssiesityksiä, joulupukki liikkuvalla vehkeellä, kauppakeskusten kiiltelevät koristeet ja vähintäänkin pääkadun varteen ilmestyvät valokuviot. Joka vuosi pientäkin antipatiaa pyhiä kohtaan tuntevat ihmettelevät, kuinka aikaisin joululaulut soivat kaupoissa ja miten paljon koristeita viritellään oviaukkoihin ja ikkunoihin. En ole koskaan ymmärt

Olen miettinyt joskus tekeväni listan asioista, jotka pitää kokea ennen kuin täyttää 40v. Tällä viikolla olen miettinyt, olisikohan listalla ollut oikeuden istunto. Se on nyt kuitenkin koettu - halusin tai en. Olen kuvitellut mielessäni oikeustalot vähintäänkin eduskuntatalon kaltaisiksi jylhiksi ja ylpeiksi rakennuksiksi, joissa näkee paljon harmaita hiuksia ja viisaanoloisia henkilöitä silmälaseineen. Sisällä tuoksuu vanhoilta nahkasalkuilta, kahvilta ja kalliilta hajusteilta. Korot kopisevat koviin lattioihin niin miesten kuin naisten kengistä ja läppäreihin näpytellään 2010-luvun tyyliin kaikissa vapaissa tiloissa. Olin pettynyt. Sisällä ei tuoksunut miltään, korkeintaan monitoimikoneeseen laitettavalta lattianpesuaineelta. Se sellainen kone, jossa on pesulaikka edessä ja jota ohjataan kahvaa ylösalas nostamalla. Käytävillä kulkevat työntekijät käyttivät farkkuja ja neuleita, nahkasalkut olivat vaihtuneet suurelta osin nailonpintaisiin läppärilaukkuihin. Sisällä olleet vanhat p

Yksi motoistani on aina ollut, että historiani on tehnyt minusta sellaisen, mikä olen tänään. En kadu tekemiäni tekoja, vaan tekemättömiä asioita, joita olen harmitellut jälkikäteen. Osaanko olla tuomitsematta muita heidän tekemistään päätöksistä ennen minua? Annanko muille luvan olla historiansa muokkaamia? Olen viime vuosina tuhlannut energiaa muiden ihmisten syyttelyyn. Minulle ei ole annettu mahdollisuutta olla onnellinen. Olen ollut pakotettu tekemään ratkaisuja siksi, että toiset ovat loukanneet minua. En ole voinut toteuttaa unelmiani siksi, että muut ovat seisseet tielläni. Kipeinä hetkinä nämä ajatukset ovat pitäneet minut pinnalla. Nyt tuntuu hyvältä ajatella, että olen ollut usein myös väärässä. Olen oppinut olemaan riittävän sinisilmäinen ja sopivasti kyseenalaistava. En usko kaivelematta kaikkea, joka eteeni kannetaan. Haluan tonkia syvemmältä ja tehdä omat johtopäätökseni siitä, miksi tästä ihmisestä on tullut juuri tällainen. Onko hän oikeasti sellainen, kun kertoo o

Istun viinilasi kädessä nojatuolissa ja katselen Helsingin tummaa iltaa mereltä. Valot kimaltavat sateen tummentamilla peltikatoilla ja Esplanadin valot loistavat kauas Suomenlinnan taakse. Kaupunki näyttää kauniilta ja kutsuvalta, lämpimältä ja intiimiltä. Presidentinlinnan huomaa rannalta jo kaukaa valoineen. Pystyn näkemään silmissäni tumman ja komean takorautaisen aidan linnan edustalla. Ajatukseni harhailevat linnan sisällä elävään perheeseen. Ei ehkä Presidentinlinnan, mutta jonkin muun kauniin linnan. Iloisia ja juoksevia lapsia kauniissa vaatteissa, hymyileviä vanhempia käsi kädessä linnan puistossa kävelyllä. Ajatukseni harhailevat myös omaan vuokra-asuntoomme kerrostalossa. Seiniin, joiden väriä en ole saanut itse valita ja lattioihin, joiden materiaalin on päättänyt joku muu. Kylpyhuoneen kaappiin, joka on makuuni turhan moderni ja kolkko sekä keittiöön, joka on käytännössä yksi seinä. Tajuan, etten tarvitse linnaa ollakseni onnellinen juuri tässä hetkessä. Kassi täynnä

Melkein 90 neliötä on epätavallisen hiljainen. Koira huokaa korissaan ja kääntyy selälleen, kun kävelen olohuoneen poikki kylppäriin. Toinen karvakas seuraa perässä ja kiertyy kerälle limenvihreälle matolle seuraamaan pyykin lajitteluani. Tunnen molempien nelijalkaisten lepäävän, vaikka silmät ovat auki ja katse seuraa hipsutteluani villasukissa pitkin asuntoa, kun kuljetan puhtaita pyykkejä oikeisiin kaappeihin. Olemme olleet reilun vuorokauden kolmisin. Radio on soinut hiljaa television pauhaamisen sijaan ja jokainen on pysytellyt fyysisesti omalla reviirillään. Yhteys on syntynyt katseista, paikkojen vaihdoista ja yhteisistä lenkeistä. Ketähän minä yritän huijata? Totta joka sana, mutta tunnelma omassa päässäni on kyllä kaikkea muuta kuin seesteinen ja rauhoittunut. Kyllä, olemme olleet tassutusten kanssa kolmisin hiukan toista vuorokautta. Totuus on, että olen nukkunut alle kuuden tunnin yöunet ja tehnyt ylipitkää päivää tietokoneella koulutehtäviä näpytellen, kun kerrankin saan

Jotkin muistot syöpyvät mieleen kirkkaina ikuisiksi ajoiksi. Aika ei kultaa niitä eikä uudet kerrytä pölyä vanhojen päälle. Ne muistot on kun pitkiä salaojaputkia, joiden päässä tietää olevan valoa, mutta vaikka kuinka silmiään siristelee, ei pysty erottamaan, onko putken päässä auringonpaiste vai kuutamo. Aika tuo muistoihin perspektiiviä, opettaa olemaan välittämättä ja näyttää, että kaikkea ei kannata kantaa mukana. Reppu kevenee kummasti, kun muistaa toisinaan jättää salaojaputket niille paremmin sopiviin paikkoihin. Elämä ei todellakaan aina mene niinkun elokuvissa. Empä tiennyt parikymmentä vuotta sitten, että omani muistuttaa joskus vielä enemmän kotimaista saippuasarjaa kun Prinsessa Ruususta. En oo vielä päättäny, haluanko olla talkkarin rouva vai homon kanssa seurustellut tohtorisnainen, mutta ehdottomasti mun historialla pääsee helpommin Salkkareiden kuvauksiin kun Morsiamen isään vol 57. Kymmenen vuotta sitten päätin, etten ikinä enää vastaa kellekään kyllä. Perään piti

Suomen kansa sai tänään ikivihreät kasvot diagnoosille vakava masennus. Olen ylpeä Tapsasta ja meidän suvusta - ainakin tässä kohtaa. Muistan kuinka paljon mua pelotti kertoa mummille ja pappalle masennusdiagnoosista melkein kymmenen vuotta sitten. En pysty edes kuvittelemaan, kuinka paljon rohkeutta vaati Tapsalta kertoa omastaan valtakunnallisen radion aamulähetyksessä. Muistan omien sodan kokeneiden isovanhempieni reaktion kerrottuani sairasteluni syyn. Samaa ikäpolvea ja 20-luvulla syntyneitä on aamuradion kuuntelijoina vielä kuitenkin melkoinen liuta. Roosa nauha - kampanja tekee arvokasta työtä rintasyövän puolesta. Mulla on molemmat hinkit tallella, joten en osaa edes kuvitella, kuinka oudolta tuntuu kohdata kuolema naiselle niin henkilökohtaisen asian kautta. Mä ainakin tykkään omistani melko paljon. Pelko ja häpeä on leimanneet myös mun elämää masennuksen varjossa. Mikä mussa on vikana, kun en jaksa? Voisin kuvitella, että omassa mielessä ja tisseissä on jotain samaa, ainaki

Korulauseet on korulauseita, mutta toisinaan niissä saatta piillä pari sanaa totuuttakin. Myönnän, ettei fyysiseen terveyteen liittyvät asiat ole mahtuneet mun maailmaan viimeisen vuoden aikana. Liittyneekö sitten siihen, että mielen terveys on ollut enemmän pinnalla vai siihen, että sopiva stressitaso on pitänyt isommat pöppiäiset meidän perheessä seinien ulkopuolella. Oli tarina niin tai näin, letku kämmenselässä muistuttaa kummasti teräksisempääkin supernaista kuolevaisuudesta ja mahdollisista ruosteenjäljistä haaruksissa. Ja pakottaa miettimään taas jälleen kerran arvoja - mutta nehän mulla on kunnossa? Vai niin. Ihmiskroppa on kumma peli. Se kestää, venyy ja taipuu tarvittaessa suurempiin suorituksiin, mihin mieli ja usko jaksavat edes luottaa. Vai onko se sittenkin toisinpäin? Kroppa kyllä jaksaa, mutta pää ei luota raajoista ja lihaksista lähtevään voimaan. Mistä löytää oma raja, johon asti voi turvallisesti puskea? Ilman letkuja, oksentelua ja tajunnan menetystä. Toiset osaav

Radiokanavilla on tapana tuputtaa samoja biisejä tunnista toiseen ja päivästä päivään. Oli kyseessä sitten Iskelmä, Rock tai Melodia - parin päivän päästä olet päässyt juttuun soittolistan kanssa ja viikossa ehdit opetella levyllisen sanoituksia ulkoa. Meillä nyt sattuu tällä hetkellä soimaan Cheek - radiossa ja levyllä, huoneesta riippumatta aina autoon saakka. Timantit on kuulema naisen parhaita ystäviä ja blondit ovat kehuneet elokuvissa niitä löytyvän samasta paikasta aamiaisen kanssa. Itse en ole päässyt vielä kosketuksiin sen enempää vaaleiden kutrien kuin kivenkovien hiilenpalastenkaan kanssa ja kaurapuuroni joudun aamutuimaan nauttimaan vanhalta Arabialtani ihan kotioloissa. Ystävistä väittäisin kuitenkin tietäväni yhtä sun toista. Toki munkin kaiffareissa on hiomattomia kulmia ja rosoa elämän silotella, mutta liian terävistä reunoista en ole ikinä välittänyt. Omilta Isoilta Ihmisiltäni olen saanut enemmän pehmeitä kuin kovia asioita. Muistampa eräänkin karvaisen ja kirkkaanp

Joskus tulee eteen niitä päiviä, kun kokee olevansa totaalisen hukassa itsensä kanssa. Vaikka kuinka yrittäisi ymmärtää. Niinä päivinä on helpompaa olla itsekseen kuin puolen suvun ympäröimänä juhlaillallisella - harvoin tosin olen niin onnekas. Tänään oli onnenpäiväni. En joutunut kaivamaan viimeisiä keskittymisen rippeitäni kuunnellessa isotädin selvitystä juhannustanssireissulta vuodelta '42 tai osallistumaan muisteloon 80 - luvulta, jolloin kaikki oli niin paljon paremmin, kun nuoret eivät kiroilleet ja talvella oli lunta. Niinä päivinä huomaan usein tonkivani sisältäni kysymysmuotoon aseteltuja ajatuksia. Miksi en osaa tulkita itseäni? Mikä on minulle tärkeää? Saanko nähdä itseni näin? Mitä minä oikeasti pelkään? Olen elänyt aina vahvasti miesten maailmassa. En ole osannut edes kyseenalaistaa kuulunko sinne. Muistan istuneeni betonilattialla radion vieressä kuunnellen iskän mutinaa - vispipuuronpunaisen Mirafiorin konepelti oli pahaenteisesti pystyssä. Juoksin pappan peräs

Olkapäällä istuu pieni mutrusuinen akkeli, joka huomaa seinäkoukkuja kaipaavat taulut, jarrupaloja vailla olevat matot, siirtämistä odottelevat lamput ja tiskialtaan aamupuurolautaset. Se muistuttaa pesemättömistä koiranruokakupeista vessassa, purkamattomista muuttolaatikoista vaatehuoneessa ja kuivista pyykeistä kylppärin telineessä. Kuulen mielestäni mieheni äänessä inhottavan ja laiskuudesta syyllistävän sävyn, kun sukkaläjä pysyy keinutuolissa kolmatta päivää, eikä siirry vaatekaappiin ja kun kirjalaatikot eivät ole vieläkään löytäneet paikkaansa uudessa kodissa. Näen itse kellastuneet kesäkukat parvekkeella ja isompaa ruukkua odottavat viherkasvit olohuoneessa, kääntelen päässäni cd-levyjen kasaa lipastossa, jonka pohja ei kestä niiden painoa ja mielessäni virittelen verhoja parvekkeelle nätimmän näkymän toivossa. En halua syyllistää akkelista vanhempiani tai aina touhukasta mummia, joka ei varmasti edes tunnista sanaa väsymys tai laiskuus. En ole valmis laittamaan eukon olemass

Löysin mielenkiintosen tokaisun Naamakirjasta. En oo niitä ihmisiä, jotka kertoo olevansa Facessa ja antaa sen perään tiun verran selvityksiä, miksi siellä on pakko olla, vaikka ei oikeastaan haluiskaan, eikä sitä osaa oikeasti edes käyttää. Mun mielestä se on yhtä hyvä orja kun ystävämme tuli - tai viini, televisio, puhelin tai mikä tahansa värkki tai aine, johon voi jäädä koukkuun, mutta itse työnjohtajana toimiessa futaa aivan hyvin. Mutta siis siihen tokaisuun: Jos haluat, että maailma pyörii ympärilläsi, tee kuperkeikka. Jostain syystä tästä tuli mieleen asia, johon on tullut viime päivinä törmättyä. Onko mun ongelmat myös muiden ongelmia, vaikka en ite sitä edes tiedosta? Tai pitäiskö mulla olla ongelmia, joita muut olettaa mulla olevan, vaikka en itse ole niitä huomannukaan? Parisuhde. On siis pari, joilla on suhde. Pari yleensä sisältää siis kaksi ihmistä. Ei kolmea, eikä yhtä vaan kaksi. Niinkun pari. Ja se suhde, joka tällä parilla on, on siis tämän parin luoma. Ei kolmen e

Viime aikoina oon liiankin useasti löytäny itseni pohtimassa asioiden oikeellisuutta ja sitä, mitä oikeassa oleminen kenellekin tarkottaa. Onko se tosiaan itse tarkoitus ja saako siitä mielihyvää? Kaikilla asioilla tuppaa olemaan aina vähintään kaksi puolta. Harvoin edes päästään niin vähällä. Peter Panin Mikämikä-maassa asiat on niin ihanan selkeitä ja yksoikosia, ettei kenelläkään ole vaikeuksia olla asioista samaa mieltä. Tai voiskohan se sittenkin niin, että että samaa mieltä oleminen onkin vaikeampaa kun oikeassa oleminen? Silloin voi joutua luopumaan jostain omastaan - ja mikä nyt oliskaan tärkeämpää kun pystyä toteamaan kaverille rankan kiistelyn jälkeen, että oli oikeassa siinä, että Sara Sieppi on missi vuonna öö eikä äks. Tokihan siitä ihan kannattaa jo matsit ottaakin. Haluanko olla oikeassa vai onnellinen? Eilen tuli mietittyä paljon myös sitä, millainen on hyvä vanhempi. Itsellä ei kokemusta ole kun lapsena olemisesta, niin tätä aihetta pystyy pyörittelemään muustakin nä

Pikkupoikana tuli kirjoiteltua päiväkirjaa, isompana poikana olin hyvä aloittamaan päiväkirjoja - harvemmin niistä on täyttynyt viimeinen sivu. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kuullut kavereiden puhuvan ruuhkavuosista, itse olen keskittynyt parisuhteiden ylläpitoon ja töiden tekemiseen. Satunnaisesti myös päinvastaisessa järjestyksessä. Uskon sisäisiin ääniin, vaikken kysyttäessä myönnäkään niitä kuulevani. Nyt taitaa tämän naisen elämässä olla menossa sellainen kausi, jonka uloskirjoittaminen hyödyttää sekä itseä että muita. Kun todellisuus on toisinaan tarinoita ihmeellisempää, on satuja helpompi uskoa itsekin kun näkee ne netissä. Vaikka kaikkea verkkoon kirjoitettua ei pidäkään uskoa. Terapeuttini pitänee tätä hyvänä ajatuksena, avokkaastani en ole niin varma.