Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2013.

Kuka Minä Olen?

Joskus tulee eteen niitä päiviä, kun kokee olevansa totaalisen hukassa itsensä kanssa. Vaikka kuinka yrittäisi ymmärtää. Niinä päivinä on helpompaa olla itsekseen kuin puolen suvun ympäröimänä juhlaillallisella - harvoin tosin olen niin onnekas. Tänään oli onnenpäiväni. En joutunut kaivamaan viimeisiä keskittymisen rippeitäni kuunnellessa isotädin selvitystä juhannustanssireissulta vuodelta '42 tai osallistumaan muisteloon 80 - luvulta, jolloin kaikki oli niin paljon paremmin, kun nuoret eivät kiroilleet ja talvella oli lunta. Niinä päivinä huomaan usein tonkivani sisältäni kysymysmuotoon aseteltuja ajatuksia. Miksi en osaa tulkita itseäni? Mikä on minulle tärkeää? Saanko nähdä itseni näin? Mitä minä oikeasti pelkään? Olen elänyt aina vahvasti miesten maailmassa. En ole osannut edes kyseenalaistaa kuulunko sinne. Muistan istuneeni betonilattialla radion vieressä kuunnellen iskän mutinaa - vispipuuronpunaisen Mirafiorin konepelti oli pahaenteisesti pystyssä. Juoksin pappan peräs

Suorittamisen helppous vai nauttimisen vaikeus?

Olkapäällä istuu pieni mutrusuinen akkeli, joka huomaa seinäkoukkuja kaipaavat taulut, jarrupaloja vailla olevat matot, siirtämistä odottelevat lamput ja tiskialtaan aamupuurolautaset. Se muistuttaa pesemättömistä koiranruokakupeista vessassa, purkamattomista muuttolaatikoista vaatehuoneessa ja kuivista pyykeistä kylppärin telineessä. Kuulen mielestäni mieheni äänessä inhottavan ja laiskuudesta syyllistävän sävyn, kun sukkaläjä pysyy keinutuolissa kolmatta päivää, eikä siirry vaatekaappiin ja kun kirjalaatikot eivät ole vieläkään löytäneet paikkaansa uudessa kodissa. Näen itse kellastuneet kesäkukat parvekkeella ja isompaa ruukkua odottavat viherkasvit olohuoneessa, kääntelen päässäni cd-levyjen kasaa lipastossa, jonka pohja ei kestä niiden painoa ja mielessäni virittelen verhoja parvekkeelle nätimmän näkymän toivossa. En halua syyllistää akkelista vanhempiani tai aina touhukasta mummia, joka ei varmasti edes tunnista sanaa väsymys tai laiskuus. En ole valmis laittamaan eukon olemass

Omia harmeja vai muiden harmeja?

Löysin mielenkiintosen tokaisun Naamakirjasta. En oo niitä ihmisiä, jotka kertoo olevansa Facessa ja antaa sen perään tiun verran selvityksiä, miksi siellä on pakko olla, vaikka ei oikeastaan haluiskaan, eikä sitä osaa oikeasti edes käyttää. Mun mielestä se on yhtä hyvä orja kun ystävämme tuli - tai viini, televisio, puhelin tai mikä tahansa värkki tai aine, johon voi jäädä koukkuun, mutta itse työnjohtajana toimiessa futaa aivan hyvin. Mutta siis siihen tokaisuun: Jos haluat, että maailma pyörii ympärilläsi, tee kuperkeikka. Jostain syystä tästä tuli mieleen asia, johon on tullut viime päivinä törmättyä. Onko mun ongelmat myös muiden ongelmia, vaikka en ite sitä edes tiedosta? Tai pitäiskö mulla olla ongelmia, joita muut olettaa mulla olevan, vaikka en itse ole niitä huomannukaan? Parisuhde. On siis pari, joilla on suhde. Pari yleensä sisältää siis kaksi ihmistä. Ei kolmea, eikä yhtä vaan kaksi. Niinkun pari. Ja se suhde, joka tällä parilla on, on siis tämän parin luoma. Ei kolmen e

Kuka meistä oikeasti on oikeassa?

Viime aikoina oon liiankin useasti löytäny itseni pohtimassa asioiden oikeellisuutta ja sitä, mitä oikeassa oleminen kenellekin tarkottaa. Onko se tosiaan itse tarkoitus ja saako siitä mielihyvää? Kaikilla asioilla tuppaa olemaan aina vähintään kaksi puolta. Harvoin edes päästään niin vähällä. Peter Panin Mikämikä-maassa asiat on niin ihanan selkeitä ja yksoikosia, ettei kenelläkään ole vaikeuksia olla asioista samaa mieltä. Tai voiskohan se sittenkin niin, että että samaa mieltä oleminen onkin vaikeampaa kun oikeassa oleminen? Silloin voi joutua luopumaan jostain omastaan - ja mikä nyt oliskaan tärkeämpää kun pystyä toteamaan kaverille rankan kiistelyn jälkeen, että oli oikeassa siinä, että Sara Sieppi on missi vuonna öö eikä äks. Tokihan siitä ihan kannattaa jo matsit ottaakin. Haluanko olla oikeassa vai onnellinen? Eilen tuli mietittyä paljon myös sitä, millainen on hyvä vanhempi. Itsellä ei kokemusta ole kun lapsena olemisesta, niin tätä aihetta pystyy pyörittelemään muustakin nä

Oman pään seivausta?

Pikkupoikana tuli kirjoiteltua päiväkirjaa, isompana poikana olin hyvä aloittamaan päiväkirjoja - harvemmin niistä on täyttynyt viimeinen sivu. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kuullut kavereiden puhuvan ruuhkavuosista, itse olen keskittynyt parisuhteiden ylläpitoon ja töiden tekemiseen. Satunnaisesti myös päinvastaisessa järjestyksessä. Uskon sisäisiin ääniin, vaikken kysyttäessä myönnäkään niitä kuulevani. Nyt taitaa tämän naisen elämässä olla menossa sellainen kausi, jonka uloskirjoittaminen hyödyttää sekä itseä että muita. Kun todellisuus on toisinaan tarinoita ihmeellisempää, on satuja helpompi uskoa itsekin kun näkee ne netissä. Vaikka kaikkea verkkoon kirjoitettua ei pidäkään uskoa. Terapeuttini pitänee tätä hyvänä ajatuksena, avokkaastani en ole niin varma.