Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2014.

Pöpöjä liikkeellä

Toisinaan eteen tulee päiviä, jolloin aika leijuu. Elämä tuntuu asettuvan eteen juuri sopivalla tahdilla - ei pakottamalla eikä odottaen. Kun tekee mieli levätä, siihen on aika ja mahdollisuus. Kun pitää syödä, löytyy sopiva paikka ja ruokalista juuri siihen tilanteeseen. Tapaamasi ihmiset ovat juuri niitä tyyppejä, joiden kanssa haluat siinä mielentilassa ja siinä hetkessä olla. Päivän päätyttyä näet kuluneet tunnit ja ymmärrät, että juuri näin niiden pitikin soljua. Juuri tuollaisia päiviä haluaisin mahduttaa useampia jouluuni. Itse asiassa niin haluaisin myös valmistella jouluni. Kun vierailee kahtena viikonlopun päivänä pääkaupunkiseudun kauppakeskuksissa, on joulustressipöpötartunta helpompi saada kuin välttää. Eri tahtiin kävelevät ihmiset törmäilevät toisiinsa käytävillä, eivätkä vain katselemaan tulleet ikkunoiden ihastelijat ymmärrä hikipäässä kaupasta toiseen lapsiaan repivien perheenäitien kiirettä. Ne, jotka ovat tulleet hakemaan amerikkalaisunelmaa vilkkuvien valojen ja

Parempia huomisia

Olen ennenkin kirjoittanut ystävyyden voimasta. Niistä ihmisistä, jotka nostavat minua siitä viimeisestä hiustupsusta ylöspäin, kun pinnalla näkyy enää pelkkiä ilmakuplia. Niistä ihmisistä, jotka vetävät kohti maanpintaa tarvittaessa, osaavat sanoa juuri ne oikeat sanat oikeassa kohdassa, kysyä ne oikeat kysymykset vaatimatta vastauksia ja halaavat pyytämättä lupaa. Joskus kuvittelin, että ystävyys pitää ansaita ja ihmettelin, mitä olin tehnyt saadakseni ympärilleni näin hienoja tyyppejä. Sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että minulla on vain käynyt hiton hyvä tuuri. Meillä juhlittiin lauantaina uutta kotia, syntymäpäiviä, pikkujouluja, itsenäisyyttä ja vähän kaikkea näiden teemojen ulkopuolelta. Olen joskus ajatellut olevani niin vahvasti käsityöihminen, että kaikki kutsutkin on tehtävä käsin. Nyt olen onnellinen siitä, että joulukortit on koristeltu omin pikku kätösin, eikä niitä vahingossakaan sekota kaupasta ostettuihin versioihin. Juhlakutsut lähtevät rahvaanomaisesti bitt

Viestien varjoissa...

Olen aina ollut huono lukemaan mieleni viestejä. Ne harvoin tavoittavat sisälläni olevaa toimintokeskusta siinä muodossa, että sisäinen blondini osaisi koodata morsetukset toiminnaksi. Viimeiset kymmenen vuotta ovat edes jossain määrin pakottaneet minut kuuntelemaan kroppani fyysisiä äännähdyksiä. Kun reisilihaksia jomottaa, osaan jo hiljentää tahtia. Tiedän, että ongelma ei ole liiallisessa tai liian vähäisessä lenkkareiden kulutuksessa. Sen sijaan yläpääni on kuluneiden päivien aikana todennäköisesti askarrellut sellaisten tehtävien parissa, jotka ovat imeneet viimeisetkin mehut maitohappoineen kaikista suurista lihaksista. Voimat ovat loppu, eikä se johdu huonosta lihashuollosta. Kun lapsuudenkodissani joulukuusi kannettiin aatonaattona olohuoneen nurkkaan, aloin pärskiä ensimmäisiä kertoja. Tapanina jonottelimme jo todennäköisesti tutun korvalääkärin vastaanotolle. Tummahipiäinen tohtori oli Aurajokirannassa 80-luvulla lapsiperheille yhteinen puheenaihe. Hänen juttunsa merien tak

Marenkikuorrutettuja suojakuoria

Joinain aamuina tunnen pakottavaa tarvetta sulkeutua vain itseeni. Jalat kävelevät aamulla lämpömittarille ja vaihtavat lasten kouluvaatteet lämpimämpiin, rutiinit huolehtivat koirat tarpeilleen ja selkäranka muistuttaa syömisen tärkeydestä. Silti mieleni askartelee ihan muissa ajoissa. Voiko edessä oleviin vaikeisiin aikoihin oikeasti valmistautua ilman, että röllipeikosta kasvaa mörrimöykky? Osaanko käyttää niissä hetkissä oikeita työkaluja kokemuksieni pakista? Ymmärränkö oman parhaani vai huolehdinko tyylilleni uskollisesti enemmän muiden hyvinvoinnista? Jos rajojen vetäminen on minulle ilman stressipiikkiäkin vaikeaa, miten onnistun siinä paineen alla? Miten käsittelen muiden julkituomia pettymyksen tunteita, kun ei käyttäydykään heidän odottamallaan tavalla? Joinain aamuina kysymyksiä on ilmassa enemmän kuin tavallisesti. Oikeustaloissa on marenkimainen tunnelma. Päältäkatsoen kevyt ja älimäkpiilimäisen hempeä, mutta kun varovasti haukkaat pienen palan tajuat, että höttöisenn

It's beginning to look a lot like Xmas...

Kuva
Ensimmäinen adventti antaa meille jouluihmisille virallisesti luvan nauttia tonttuilusta. Enää ei tarvitse salaa illan kähmeessä lukea kymmenen vuotta vanhoja joululehtiä tai kiikuttaa mustassa pussissa kymmeniä tyhjiä glögitiivistepulloja lasinkeräykseen. Voin selittelemättä levitellä loputkin joulukoristeet pitkin taloa, fiilistellä Siltsun Joulupotpuria, kysellä tuttujen joulusuunnitelmia ilman oudoksuvia katseita ja raapustella lehtien nurkkiin aaton ruokalistaa.   Uskoni valkopartaiseen ja leveähymyiseen hyväntahdonlähettilääseen on ensimmäisen kerran horjunut joskus 80-luvun puolenvälin jälkeen. Olin tunnistavinani papparaisen kellon ja vyötärökin oli epäilyttävästi kaventunut edellisvuoden mitoista. Uudet sukset ja sateenkaarenväreissä loistava My Little Pony veivät kuitenkin suurimmat epäilykset mukanaan - ehkä ukko tosiaan oli lasketellut hienoilla, punasilla Järvisilläni koko matkan Napapiirin toiselta puolelta Aurajoen toiselle puolelle. Ainakin oli parempi olla ääneen

Huijattu todellisuus

Kuva
Laitoin valot pois siitä keittiön nurkasta, jossa tiskiallas on ottanut ylivallan puolesta työtasosta. Viritin läppärin juuri siihen päähän ruokapöytää, mistä näen ikkunasta omenapuun ja lintujen kauralyhteen. Kun huomaan oksalla koirien neonkeltaisen juoksutusliinan, siirrän katsella vähän vasemmalle ja taas näyttää nätiltä. Talipallot ovat jo hävinneet oksilta parempiin nokkiin. Toiselta puolelta pöytää joutuisin katselemaan leikkaamattomia ja hoitamattomia marjapensaita sekä villinä rehottavia aidantaimia. Toisaalta siellä istuessa voisin kyllä suunnitella takapihan terassia paviljonkeineen ja kesäkeittiöineen, jonka olen haaveillut rakentavani ennen kuin masuasukki-Terttu pääsee ripille.   Yllätän välillä itseni suurempienkin huijausten suunnittelusta. Haaveilen jo tuntia ennen lasten nukkumaanmenoaikaa hiipiväni keittiön yläkaapin enkelisuklaapurkille, koska olen ollut tänään niin ahkera. Ja meillähän lauantai on karkkipäivä! Enkä ole vielä edes äiti! Missä näitä taitoja oik

Joulunodotusta

Meidän makuuhuoneessa oli 80-luvun lähiötalojen kauneimmat jouluikkunat. Kuudennen kerroksen kulma-asunto oli tuttu myös niille, jotka eivät tunteneet sen asukkaita. Ikkunoihin maalattiin valkoisella lumispraymaalilla kuusia, pieniä mökkejä ikkunoineen ja savupiippuineen sekä hahtuvina maahan satavaa postikorttilunta. Punaiset pahvitontut kantoivat pieniä lyhtyjään lumisilla poluilla ja toisessa reunassa ikkunaa oli valkoisia lumispraymaalikynttilöitä, joihin väkerrettiin keltaisesta silkkipaperista tulet ja mustasta kartongista sydänlangat. Joka tammikuu äiti poisti maaleja partakoneenterällä kädet verillä ja lupasi, että tämä on viimeinen vuosi, kun ikkunat saavat talvimaiseman. Kunnes tuli taas se joulukuu. Muistoissani kaikki joulut eivät ole lumisia, ihania ja täynnä auvoa, mutta ikkunat ovat aina yhtä kauniita ja naapuritaloissa asuvien kavereiden kateuden aihe. Viime jouluna muistan miettineeni perhejoulujen erilaisia traditioita. Mitä haluan siirtää lapsilleni ja mitkä itseai

Käsieni parantava voima.

Kuva
Olen suurimman osan elämästäni vihannut käsiäni. Lapsena urkutunneilla olisin halunnut pitkät ja hoikat sormet, jotka olisivat liikkuneet näppäimistöllä kauniisti ja kevyesti. Sen sijaan minulle oli annettu lyhyet ja pullukat nakit, joita särki tuntien jälkeen, kun olin joutunut venyttelemään niitä mitä taidokkaampiin spagaateihin pitääkseni melodian kulun kauniina ja sointuvana. Teini-iässä vihasin ja häpesin käsivarsiani. Kun muut tytöt opettelivat käyttämään toppeja mitä omituisemmilla olkaimilla, minä pitäydyin teepaidoissa ja hihallisissa mekoissa. Silloinen anoppikokelaani lohdutti kärsivää teiniä sanoen, että liikunnalliset harrastukset alkaisivat kyllä tuottaa tulosta jossain vaiheessa ja kolmekymppisenä olisin onnellinen siitä, etten ollut keskittynyt nuorena pelkkään kaljapullon nosteluun. Viisitoistavuotiaalle se tuntui ikuisuudelta ja kuvittelin, etten edes eläisi niin pitkään - kuka nyt voisi ikuisuuksia rakastaa paksuja käsivarsiani. Parikymppisenä opiskelijana tajusi

Elämisen sietämätön kapeus.

Kuva
Vaikenin, koska pelkäsin. Olen päättänyt uskaltaa uudelleen - tai ainakin yrittää. Pelko lamaannuttaa. Se rakentaa ihmisyyden sisä- ja ulkopuolelle mörönvärisiä muureja, jotka kuvittelee osaksi sisustusta. Niin kuin kahvinkeittimen tai keinutuolin. Kun elämisen rajat viiruuntuvat kapeiksi kuin kissansilmät, alkavat mörönväriset muurit seikkailla pitkin taloa, mieltä ja pihamaata. Oma pää tuntuu liian pieneltä asioiden ymmärtämiseen. Silloin sitä toivoisi olevansa hevonen. Sillä on isompi pää. Se varmasti ymmärtää paremmin ja enemmän kuin minä. Varaudun siihen, että saan selitellä sanojani käräjäoikeudessa ja lastensuojelussa. Varaudun siihen, että kun puhun möröistä, minut leimataan hulluksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan asioista. Varaudun siihen, että en saa sanoa sellaisia asioita ääneen, jotka halutaan ymmärtää väärin. En ole enää pitkään aikaan uskonut sananvapauteen. Kirjoitan silti. Olen viimeisen parin kuukauden aikana ymmärtänyt, että tervettä itsekkyyttä ei ole olemas

Tarinoita ystävyydestä - sen leveydestä ja pituudesta

Kuva
Olen ollut onnellinen elämässäni monistakin asioista. Olen säästynyt sairasteluilta ja saanut asua turvallisissa paikoissa, joista on löytynyt aina pehmeä patja ja lämmin peitto. Olen tehnyt asioita, jotka olen kokenut merkityksellisiksi ja saanut opiskella aiheita, jotka ovat oikeasti kiinnostaneet. Toki olen jaksanut myös nipottaa liian pienestä palkasta, mielestäni epäoikeudenmukaisesta tenttiarvosanasta, kalliista kahvin hinnasta, huonosta palvelusta terveyskeskuksessa ja itkevistä lapsista ruuhkajunassa juuri silloin, kun itse olisin halunnut nukkua. Kiitollisin olen kuitenkin kaikille niille henkilöille - jotka tietävät itsekin - että he ovat jättäneet sydämeeni ison merkin. Vuosien myötä olen ymmärtänyt, kuinka nöyrä minun pitää olla kaikkien näiden ihmisten edessä. En joutunut miettimään, kuka vasemmalle puolelleni asettuisi sillä hetkellä, kun sanon alttarilla tahdon. Kun aamuyöstä räpiköin pimeässä auki piippailevaa Lumiaani tiedän, että soittaja todella tarvitsee minua, ei

Matti Vanhanen ja uuniperunareseptiikkaa

Olen tyhjentänyt päätäni ja sydäntäni kirjoittamalla koko ikäni. Olen uskonut kirjoittavani täydestä sydämestäni - hyvässä ja pahassa. Teininä raapustelin runonpätkiä LP - levyjen sisäkansiin. Muistattehan ne valkoiset paperit pahvikansien sisällä? Niiden suuaukko piti muistaa laittaa eri suuntaan kuin pahvikansien, jotta levyt pysyivät sisällä, eivätkä luiskahdelleet kantaessa pitkin lattioita. Kesäisen karavaanarielämän aikana kuskailin mukana pieniä paperilehtiöitä, joihin kirjoittelin sydänverellä rakkausriimejä. Lukiossa kokosin ruutuvihkoon parhaat loruni ja annoin sen kädet täristen äikän maikalle arvosteltavaksi. Sain kannustusta jatkaa harrastustani ja edelleen - alle nelikymppisenä teininä - haaveilen oman kirjan kirjoittamisesta. Olen viime aikoina kipuillut oman kirjoittamiseni kanssa syystä, jota en odottanut kohtaavani. Taidan olla sittenkin liian herkkä ja huonovatsainen kirjoittelemaan juttujani julkisesti, vaikkakin suhteellisen kasvottomasti. Ellei joku sitten tunni

Valintoja vai valitsemattomuuksia?

Olen saanut kuluneesta puolestatoista kuukaudesta munuaistulehduksen. Se lienee kiteyttää myös syyn hiljaiseloon. Joulu ja häät peräkkäin ovat liikaa minulle - vaikkakin stressi on pääasiassa positiivista on se stressiä kuitenkin. Tämä oli ensimmäinen kirjoitus, jonka aloitin lukemalla edellisen raapustuksen. Tuntuu kuin en olisi kirjoittanut sitä itse ollenkaan. Kun edessä on tyhjä sivu, ihmettelen joka kerta miten saan sen täyteen. Nyt kun luin edelliset rivit, mietin kuka ihme sen on kirjoittanut? En pidä itseäni niin fiksuna ihmisenä, miltä nettiselaimessani näytän. Voiko kirjoittamalla näytellä viisaampaa mitä todellisuudessa on ja avaamalla lopulta suunsa pettää kuulijoidensa odotukset? Kuluneen vuoden testamenttina olen miettinyt paljon omaa aikaa ja sen ottamista. Missä kohdassa teen valinnan ja missä kohdassa valitsen olla valitsematta? Lähdenkö lyhyen illan aikana salille viettämään laatuaikaa yksin vai pelaanko Unoa lasten kanssa? Tuntuu, että olisin paremmin valmistautu