Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on marraskuu, 2014.

Marenkikuorrutettuja suojakuoria

Joinain aamuina tunnen pakottavaa tarvetta sulkeutua vain itseeni. Jalat kävelevät aamulla lämpömittarille ja vaihtavat lasten kouluvaatteet lämpimämpiin, rutiinit huolehtivat koirat tarpeilleen ja selkäranka muistuttaa syömisen tärkeydestä. Silti mieleni askartelee ihan muissa ajoissa. Voiko edessä oleviin vaikeisiin aikoihin oikeasti valmistautua ilman, että röllipeikosta kasvaa mörrimöykky? Osaanko käyttää niissä hetkissä oikeita työkaluja kokemuksieni pakista? Ymmärränkö oman parhaani vai huolehdinko tyylilleni uskollisesti enemmän muiden hyvinvoinnista? Jos rajojen vetäminen on minulle ilman stressipiikkiäkin vaikeaa, miten onnistun siinä paineen alla? Miten käsittelen muiden julkituomia pettymyksen tunteita, kun ei käyttäydykään heidän odottamallaan tavalla? Joinain aamuina kysymyksiä on ilmassa enemmän kuin tavallisesti. Oikeustaloissa on marenkimainen tunnelma. Päältäkatsoen kevyt ja älimäkpiilimäisen hempeä, mutta kun varovasti haukkaat pienen palan tajuat, että höttöisenn

It's beginning to look a lot like Xmas...

Kuva
Ensimmäinen adventti antaa meille jouluihmisille virallisesti luvan nauttia tonttuilusta. Enää ei tarvitse salaa illan kähmeessä lukea kymmenen vuotta vanhoja joululehtiä tai kiikuttaa mustassa pussissa kymmeniä tyhjiä glögitiivistepulloja lasinkeräykseen. Voin selittelemättä levitellä loputkin joulukoristeet pitkin taloa, fiilistellä Siltsun Joulupotpuria, kysellä tuttujen joulusuunnitelmia ilman oudoksuvia katseita ja raapustella lehtien nurkkiin aaton ruokalistaa.   Uskoni valkopartaiseen ja leveähymyiseen hyväntahdonlähettilääseen on ensimmäisen kerran horjunut joskus 80-luvun puolenvälin jälkeen. Olin tunnistavinani papparaisen kellon ja vyötärökin oli epäilyttävästi kaventunut edellisvuoden mitoista. Uudet sukset ja sateenkaarenväreissä loistava My Little Pony veivät kuitenkin suurimmat epäilykset mukanaan - ehkä ukko tosiaan oli lasketellut hienoilla, punasilla Järvisilläni koko matkan Napapiirin toiselta puolelta Aurajoen toiselle puolelle. Ainakin oli parempi olla ääneen

Huijattu todellisuus

Kuva
Laitoin valot pois siitä keittiön nurkasta, jossa tiskiallas on ottanut ylivallan puolesta työtasosta. Viritin läppärin juuri siihen päähän ruokapöytää, mistä näen ikkunasta omenapuun ja lintujen kauralyhteen. Kun huomaan oksalla koirien neonkeltaisen juoksutusliinan, siirrän katsella vähän vasemmalle ja taas näyttää nätiltä. Talipallot ovat jo hävinneet oksilta parempiin nokkiin. Toiselta puolelta pöytää joutuisin katselemaan leikkaamattomia ja hoitamattomia marjapensaita sekä villinä rehottavia aidantaimia. Toisaalta siellä istuessa voisin kyllä suunnitella takapihan terassia paviljonkeineen ja kesäkeittiöineen, jonka olen haaveillut rakentavani ennen kuin masuasukki-Terttu pääsee ripille.   Yllätän välillä itseni suurempienkin huijausten suunnittelusta. Haaveilen jo tuntia ennen lasten nukkumaanmenoaikaa hiipiväni keittiön yläkaapin enkelisuklaapurkille, koska olen ollut tänään niin ahkera. Ja meillähän lauantai on karkkipäivä! Enkä ole vielä edes äiti! Missä näitä taitoja oik

Joulunodotusta

Meidän makuuhuoneessa oli 80-luvun lähiötalojen kauneimmat jouluikkunat. Kuudennen kerroksen kulma-asunto oli tuttu myös niille, jotka eivät tunteneet sen asukkaita. Ikkunoihin maalattiin valkoisella lumispraymaalilla kuusia, pieniä mökkejä ikkunoineen ja savupiippuineen sekä hahtuvina maahan satavaa postikorttilunta. Punaiset pahvitontut kantoivat pieniä lyhtyjään lumisilla poluilla ja toisessa reunassa ikkunaa oli valkoisia lumispraymaalikynttilöitä, joihin väkerrettiin keltaisesta silkkipaperista tulet ja mustasta kartongista sydänlangat. Joka tammikuu äiti poisti maaleja partakoneenterällä kädet verillä ja lupasi, että tämä on viimeinen vuosi, kun ikkunat saavat talvimaiseman. Kunnes tuli taas se joulukuu. Muistoissani kaikki joulut eivät ole lumisia, ihania ja täynnä auvoa, mutta ikkunat ovat aina yhtä kauniita ja naapuritaloissa asuvien kavereiden kateuden aihe. Viime jouluna muistan miettineeni perhejoulujen erilaisia traditioita. Mitä haluan siirtää lapsilleni ja mitkä itseai

Käsieni parantava voima.

Kuva
Olen suurimman osan elämästäni vihannut käsiäni. Lapsena urkutunneilla olisin halunnut pitkät ja hoikat sormet, jotka olisivat liikkuneet näppäimistöllä kauniisti ja kevyesti. Sen sijaan minulle oli annettu lyhyet ja pullukat nakit, joita särki tuntien jälkeen, kun olin joutunut venyttelemään niitä mitä taidokkaampiin spagaateihin pitääkseni melodian kulun kauniina ja sointuvana. Teini-iässä vihasin ja häpesin käsivarsiani. Kun muut tytöt opettelivat käyttämään toppeja mitä omituisemmilla olkaimilla, minä pitäydyin teepaidoissa ja hihallisissa mekoissa. Silloinen anoppikokelaani lohdutti kärsivää teiniä sanoen, että liikunnalliset harrastukset alkaisivat kyllä tuottaa tulosta jossain vaiheessa ja kolmekymppisenä olisin onnellinen siitä, etten ollut keskittynyt nuorena pelkkään kaljapullon nosteluun. Viisitoistavuotiaalle se tuntui ikuisuudelta ja kuvittelin, etten edes eläisi niin pitkään - kuka nyt voisi ikuisuuksia rakastaa paksuja käsivarsiani. Parikymppisenä opiskelijana tajusi

Elämisen sietämätön kapeus.

Kuva
Vaikenin, koska pelkäsin. Olen päättänyt uskaltaa uudelleen - tai ainakin yrittää. Pelko lamaannuttaa. Se rakentaa ihmisyyden sisä- ja ulkopuolelle mörönvärisiä muureja, jotka kuvittelee osaksi sisustusta. Niin kuin kahvinkeittimen tai keinutuolin. Kun elämisen rajat viiruuntuvat kapeiksi kuin kissansilmät, alkavat mörönväriset muurit seikkailla pitkin taloa, mieltä ja pihamaata. Oma pää tuntuu liian pieneltä asioiden ymmärtämiseen. Silloin sitä toivoisi olevansa hevonen. Sillä on isompi pää. Se varmasti ymmärtää paremmin ja enemmän kuin minä. Varaudun siihen, että saan selitellä sanojani käräjäoikeudessa ja lastensuojelussa. Varaudun siihen, että kun puhun möröistä, minut leimataan hulluksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan asioista. Varaudun siihen, että en saa sanoa sellaisia asioita ääneen, jotka halutaan ymmärtää väärin. En ole enää pitkään aikaan uskonut sananvapauteen. Kirjoitan silti. Olen viimeisen parin kuukauden aikana ymmärtänyt, että tervettä itsekkyyttä ei ole olemas