Naanan Narinat

Universumilla on tapana muistuttaa elämän reunaehdoista tietyin väliajoin. Joko menee liian lujaa tai sitten olen hautautunut oman huonouteni syvimpiin syövereihin liian pitkäksi aikaa. Niin mattinykäsmäiseltä kuin se kuulostaakin, elämä on valintoja. Toiset valitsevat jakaa elämänsä muiden kanssa vähän liiankin tarkkaan - ja iltapäivälehdet sen kun kasvattavat tuotto-odotuksiaan. Toiset päättävät kertoa itsestään paljon sanomatta juuri mitään. On myös heitä, joiden lähdön jälkeen jäät pohtimaan, mitä oikeasti tiesin siitä ihmisestä - ja miksi? Kun en ole enää päättämässä asioista, onko sillä merkitystä minkä värisiä kukkia päälläni kasvaa? Kelle sillä oikeastaan lopulta on merkitystä? Osaavatko minun kanssani samaa verta olevat ihmiset todella parhaiten kertoa papille, millainen ihminen minä oikeasti olin? Olivatko he läsnä silloin, kun ensimmäisen paniikkikohtauksen saadessani heitin puhelimeni seinään ja värjöttelin tuntikausia kylpyhuoneen lattialla? Osaako samaa sukua ja verta o

Huomasin, etten ole kirjoitellut tekstejä julkaistavaksi asti melkein kahteen ja puoleen vuoteen. Siihen on syynsä - niistä ehkä myöhemmin. Minut on hiljennetty ennenkin. Nyt halusin suojella myös muita kuin itseäni. En halua opettaa tyttärelleni, että hänen sydämensä yli saa kävellä kuka tahansa likaisilla kengillään - itseäni viisaampia lainatakseni. Elämä on muutosten jatkumo. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, niin lattealta kuin se kirjoitettuna näyttääkin. Muutokset avaavat ovia ja vähintään uusia näköaloja. Olen viime aikoina peilannut asioita ja mennyttä elämää taaksepäin. Kutsutaan sitä vaikka neljänkympin kriisiksi. Tosin viimeksi tänään eräs ihana asiakas huusi pois lähtiessään, että heippa kaksvitonen! Onneksi olen jo nähnyt enemmän. On rusenneltu, puristeltu, huiskittu ja mäiskitty. Toki on paljon myös hellitty, halailtu, suukoteltu ja kehuttu. Itsetunto on vuosien varrella kutistettu välillä pieneksi rusinaksi ja taas puhallettu täyteen elämää - sen koko kauneudess