Naanan Narinat

Melkein 90 neliötä on epätavallisen hiljainen. Koira huokaa korissaan ja kääntyy selälleen, kun kävelen olohuoneen poikki kylppäriin. Toinen karvakas seuraa perässä ja kiertyy kerälle limenvihreälle matolle seuraamaan pyykin lajitteluani. Tunnen molempien nelijalkaisten lepäävän, vaikka silmät ovat auki ja katse seuraa hipsutteluani villasukissa pitkin asuntoa, kun kuljetan puhtaita pyykkejä oikeisiin kaappeihin. Olemme olleet reilun vuorokauden kolmisin. Radio on soinut hiljaa television pauhaamisen sijaan ja jokainen on pysytellyt fyysisesti omalla reviirillään. Yhteys on syntynyt katseista, paikkojen vaihdoista ja yhteisistä lenkeistä. Ketähän minä yritän huijata? Totta joka sana, mutta tunnelma omassa päässäni on kyllä kaikkea muuta kuin seesteinen ja rauhoittunut. Kyllä, olemme olleet tassutusten kanssa kolmisin hiukan toista vuorokautta. Totuus on, että olen nukkunut alle kuuden tunnin yöunet ja tehnyt ylipitkää päivää tietokoneella koulutehtäviä näpytellen, kun kerrankin saan

Jotkin muistot syöpyvät mieleen kirkkaina ikuisiksi ajoiksi. Aika ei kultaa niitä eikä uudet kerrytä pölyä vanhojen päälle. Ne muistot on kun pitkiä salaojaputkia, joiden päässä tietää olevan valoa, mutta vaikka kuinka silmiään siristelee, ei pysty erottamaan, onko putken päässä auringonpaiste vai kuutamo. Aika tuo muistoihin perspektiiviä, opettaa olemaan välittämättä ja näyttää, että kaikkea ei kannata kantaa mukana. Reppu kevenee kummasti, kun muistaa toisinaan jättää salaojaputket niille paremmin sopiviin paikkoihin. Elämä ei todellakaan aina mene niinkun elokuvissa. Empä tiennyt parikymmentä vuotta sitten, että omani muistuttaa joskus vielä enemmän kotimaista saippuasarjaa kun Prinsessa Ruususta. En oo vielä päättäny, haluanko olla talkkarin rouva vai homon kanssa seurustellut tohtorisnainen, mutta ehdottomasti mun historialla pääsee helpommin Salkkareiden kuvauksiin kun Morsiamen isään vol 57. Kymmenen vuotta sitten päätin, etten ikinä enää vastaa kellekään kyllä. Perään piti

Suomen kansa sai tänään ikivihreät kasvot diagnoosille vakava masennus. Olen ylpeä Tapsasta ja meidän suvusta - ainakin tässä kohtaa. Muistan kuinka paljon mua pelotti kertoa mummille ja pappalle masennusdiagnoosista melkein kymmenen vuotta sitten. En pysty edes kuvittelemaan, kuinka paljon rohkeutta vaati Tapsalta kertoa omastaan valtakunnallisen radion aamulähetyksessä. Muistan omien sodan kokeneiden isovanhempieni reaktion kerrottuani sairasteluni syyn. Samaa ikäpolvea ja 20-luvulla syntyneitä on aamuradion kuuntelijoina vielä kuitenkin melkoinen liuta. Roosa nauha - kampanja tekee arvokasta työtä rintasyövän puolesta. Mulla on molemmat hinkit tallella, joten en osaa edes kuvitella, kuinka oudolta tuntuu kohdata kuolema naiselle niin henkilökohtaisen asian kautta. Mä ainakin tykkään omistani melko paljon. Pelko ja häpeä on leimanneet myös mun elämää masennuksen varjossa. Mikä mussa on vikana, kun en jaksa? Voisin kuvitella, että omassa mielessä ja tisseissä on jotain samaa, ainaki

Korulauseet on korulauseita, mutta toisinaan niissä saatta piillä pari sanaa totuuttakin. Myönnän, ettei fyysiseen terveyteen liittyvät asiat ole mahtuneet mun maailmaan viimeisen vuoden aikana. Liittyneekö sitten siihen, että mielen terveys on ollut enemmän pinnalla vai siihen, että sopiva stressitaso on pitänyt isommat pöppiäiset meidän perheessä seinien ulkopuolella. Oli tarina niin tai näin, letku kämmenselässä muistuttaa kummasti teräksisempääkin supernaista kuolevaisuudesta ja mahdollisista ruosteenjäljistä haaruksissa. Ja pakottaa miettimään taas jälleen kerran arvoja - mutta nehän mulla on kunnossa? Vai niin. Ihmiskroppa on kumma peli. Se kestää, venyy ja taipuu tarvittaessa suurempiin suorituksiin, mihin mieli ja usko jaksavat edes luottaa. Vai onko se sittenkin toisinpäin? Kroppa kyllä jaksaa, mutta pää ei luota raajoista ja lihaksista lähtevään voimaan. Mistä löytää oma raja, johon asti voi turvallisesti puskea? Ilman letkuja, oksentelua ja tajunnan menetystä. Toiset osaav

Radiokanavilla on tapana tuputtaa samoja biisejä tunnista toiseen ja päivästä päivään. Oli kyseessä sitten Iskelmä, Rock tai Melodia - parin päivän päästä olet päässyt juttuun soittolistan kanssa ja viikossa ehdit opetella levyllisen sanoituksia ulkoa. Meillä nyt sattuu tällä hetkellä soimaan Cheek - radiossa ja levyllä, huoneesta riippumatta aina autoon saakka. Timantit on kuulema naisen parhaita ystäviä ja blondit ovat kehuneet elokuvissa niitä löytyvän samasta paikasta aamiaisen kanssa. Itse en ole päässyt vielä kosketuksiin sen enempää vaaleiden kutrien kuin kivenkovien hiilenpalastenkaan kanssa ja kaurapuuroni joudun aamutuimaan nauttimaan vanhalta Arabialtani ihan kotioloissa. Ystävistä väittäisin kuitenkin tietäväni yhtä sun toista. Toki munkin kaiffareissa on hiomattomia kulmia ja rosoa elämän silotella, mutta liian terävistä reunoista en ole ikinä välittänyt. Omilta Isoilta Ihmisiltäni olen saanut enemmän pehmeitä kuin kovia asioita. Muistampa eräänkin karvaisen ja kirkkaanp