Naanan Narinat

Olen ollut onnellinen elämässäni monistakin asioista. Olen säästynyt sairasteluilta ja saanut asua turvallisissa paikoissa, joista on löytynyt aina pehmeä patja ja lämmin peitto. Olen tehnyt asioita, jotka olen kokenut merkityksellisiksi ja saanut opiskella aiheita, jotka ovat oikeasti kiinnostaneet. Toki olen jaksanut myös nipottaa liian pienestä palkasta, mielestäni epäoikeudenmukaisesta tenttiarvosanasta, kalliista kahvin hinnasta, huonosta palvelusta terveyskeskuksessa ja itkevistä lapsista ruuhkajunassa juuri silloin, kun itse olisin halunnut nukkua. Kiitollisin olen kuitenkin kaikille niille henkilöille - jotka tietävät itsekin - että he ovat jättäneet sydämeeni ison merkin. Vuosien myötä olen ymmärtänyt, kuinka nöyrä minun pitää olla kaikkien näiden ihmisten edessä. En joutunut miettimään, kuka vasemmalle puolelleni asettuisi sillä hetkellä, kun sanon alttarilla tahdon. Kun aamuyöstä räpiköin pimeässä auki piippailevaa Lumiaani tiedän, että soittaja todella tarvitsee minua, ei

Olen tyhjentänyt päätäni ja sydäntäni kirjoittamalla koko ikäni. Olen uskonut kirjoittavani täydestä sydämestäni - hyvässä ja pahassa. Teininä raapustelin runonpätkiä LP - levyjen sisäkansiin. Muistattehan ne valkoiset paperit pahvikansien sisällä? Niiden suuaukko piti muistaa laittaa eri suuntaan kuin pahvikansien, jotta levyt pysyivät sisällä, eivätkä luiskahdelleet kantaessa pitkin lattioita. Kesäisen karavaanarielämän aikana kuskailin mukana pieniä paperilehtiöitä, joihin kirjoittelin sydänverellä rakkausriimejä. Lukiossa kokosin ruutuvihkoon parhaat loruni ja annoin sen kädet täristen äikän maikalle arvosteltavaksi. Sain kannustusta jatkaa harrastustani ja edelleen - alle nelikymppisenä teininä - haaveilen oman kirjan kirjoittamisesta. Olen viime aikoina kipuillut oman kirjoittamiseni kanssa syystä, jota en odottanut kohtaavani. Taidan olla sittenkin liian herkkä ja huonovatsainen kirjoittelemaan juttujani julkisesti, vaikkakin suhteellisen kasvottomasti. Ellei joku sitten tunni