Helsinkikin on kaunis mereltä katsottuna

Istun viinilasi kädessä nojatuolissa ja katselen Helsingin tummaa iltaa mereltä. Valot kimaltavat sateen tummentamilla peltikatoilla ja Esplanadin valot loistavat kauas Suomenlinnan taakse. Kaupunki näyttää kauniilta ja kutsuvalta, lämpimältä ja intiimiltä. Presidentinlinnan huomaa rannalta jo kaukaa valoineen. Pystyn näkemään silmissäni tumman ja komean takorautaisen aidan linnan edustalla.

Ajatukseni harhailevat linnan sisällä elävään perheeseen. Ei ehkä Presidentinlinnan, mutta jonkin muun kauniin linnan. Iloisia ja juoksevia lapsia kauniissa vaatteissa, hymyileviä vanhempia käsi kädessä linnan puistossa kävelyllä. Ajatukseni harhailevat myös omaan vuokra-asuntoomme kerrostalossa. Seiniin, joiden väriä en ole saanut itse valita ja lattioihin, joiden materiaalin on päättänyt joku muu. Kylpyhuoneen kaappiin, joka on makuuni turhan moderni ja kolkko sekä keittiöön, joka on käytännössä yksi seinä.

Tajuan, etten tarvitse linnaa ollakseni onnellinen juuri tässä hetkessä. Kassi täynnä herkkuja huomisiin lasten bileisiin ja ajatuksissa rakas ihminen. Kun pääsen ulos laivasta huomaan, kuinka harmaalta syksyinen Helsinki näyttää läheltä katsottuna. Taksista näen isot huput Presidentinlinnan päällä, eivätkä valotkaan näytä enää niin satumaisilta. Kauniitakin asioita pitää remontoida välillä. Oma remonttipäiväni on lopussa enkä malttaisi odottaa, että pääsen kotiin. Siihen vuokra-asuntoon, jonka tekevät rakkaaksi ihmiset ja muistot.

Remonttipäivä tuntuu kaukaiselta ajatukselta maanantaiaamuna eskarilaisen kiukutellessa kurahousuista ja pipon päähän laittamisesta. Yleensä juoksuaskelia ottavat pienet jalat matelevat pitkin sateisia katuja eikä kumisaapaskaan pysy jalassa. Koululle päästessä molemmat meistä näyttävät enemmän uitetuilta koirilta kuin puhtaat vaatteet päälleen laittaneilta aamuvirkuilta. Pieni tyttö seisoo paljain varpain kylmällä betonilattialla ja yrittää saada kurahousun henkseliä kiinni. Tiedättehän niitä ärsyttäviä muovinpalasia, jotka pitää ensin kääntää sivuttain ja sen jälkeen nipistää paikalleen. Kiukku on tipotiessään ja keskittymiskyky huipussaan, kun henkselien päät etsivät toisiaan. Mietin omia jalkojani villasukissa ja tennareissa. Minua kylmää jo pelkkä ajatus enkä voisi kuvitellakaan keskittyväni vaikeaan tehtävään varpaat kylmällä lattialla.