Joulu ja vuodenvaihde tulivat ja menivät tässä perheessä leppoisasti kiiruhtaen. Huomaan, että edellisestä tekstistä on jo aikaa - ja huomaan, että jollain kierolla tavalla tänä vuonna ei tammikuu ole herättänyt minussa samanlaista tarvetta uuden elämän alkuun kuin aiemmin. Tämän kahdeksan kuukautisen mahan kanssa uusi elämä on käsin kosketeltavissa päivittäin. Kuuluuko tämäkin asioihin, jotka ovat liian lähellä, jotta ne näkisi selkeästi ja silloin asiat saavat myös oikeat mittasuhteet ihan luonnostaan?
Yhden asian tammikuu ja lisääntyvä valon määrä kuitenkin aina tuo minussa esiin - halun muuttaa joulun lämpimät värit vaaleampiin ja paremmin valoa toistaviin sävyihin. Kuulun ihmisiin, jotka ihailevat sisustuslehdissä esiteltäviä valkoisia koteja, samalla todeten, ettei voisi itse ikinä asua sellaisessa värimaailmassa. Taidan kuulua myös ihmisiin, joille valkoinen ja musta eivät ole värejä lainkaan.
Olen verho-ompelijan pojantytär ja saanut tiukan kotikasvatuksen yhdessä asiassa - verhot eivät vain roiku ikkunassa vaan niillä on oma tarkoituksensa, jota pitää kunnioittaa sille kuuluvalla tavalla. Verhojen silittäminen se ei olekaan niin yksinkertaista touhua kuin päältä päin voisi näyttää. On mietittävä tarkkaan langan suuntaa, verhon suuntaa ja mallia. Kun verhoa laitetaan paikalleen on otettava huomioon reunan muoto ja kiinnitystapa - hyvän emännän talossa tunnistaa verhoista. Toiset tekevät rakettitiedettä lasten vaatetuksesta, minä haluan kunnioittaa mummiani verhoilla, joista voin olla ylpeä.
On silittämisessä myös mielenterveydellinen aspekti - samalla kun kiinnittää huomionsa inhottavasti kellottavaan ja kieroon leikattuun kaitaverhon yläosaan, pääsee ajatuksissaan yllättävän syvälle omaan historiaansa. Kenen kanssa nämä verhot on ostettu ja minkä kodin ikkunoissa ne ovatkaan ensimmäisenä olleet? Missä tunnelmissa ne on nostettu joskus pyykkikoriin muuton aikoihin? Mihin on hävinnyt se kuosillinen verho, joka sopi hienosti yhteen tämän yksivärisen kankaan kanssa?
Verhojen historiaa miettiessäni mietin myös omaa historiaani. Mitkä verhot ovat jääneet matkan varrelle ja mitkä olen ottanut itse mukaani? Kertovatko verhot jotain parisuhteistani? Kertovatko erot, joita nämä verhot ovat todistaneet, jotain minusta?
Parisuhteen päättyminen on ollut minulle aina pieni kuolema. Oli suhde ollut sitten pitkä tai lyhyt, kevyt tai raskas, helppo tai vaikea. Otan ihmisen aina lähelle itseäni - joskus pelottavan lähelle, joskus vaarallisen lähelle, toisinaan myös liian lähelle. Erotessa en ole osannut kiintyä materiaan, olen ollut kai liian kiinni toisen ihmisen ulkoistamisessa minusta itsestä. Toisaalta parisuhteen alkaessa en ole myöskään kokenut tuoneeni suhteeseen kovinkaan paljon itseni ulkopuolisia asioita, joilla olisi oikeasti jotain merkitystä. Toki - mukanani on aina kulkenut pappani mummon vanha keinutuoli, yli 30v vanha pahkapöytä ja muita rahassa mittaamattomia asioita. Näistä asioista on harvemmin tarvinnut lusikkojenjakotilaisuudessa kiistellä. Ovatko verhot antaneet minulle turvallisuutta tilanteissa, joissa asioilta putoaa pohja? Kun pääsen kipuamaan keittiöjakkaralle ja pujottamaan toisen liu'un ennen ensimmäistä liukua, tiedän mitä olen tekemässä, vaikka koko muu maailma ympärilläni olisi pieninä palasina.
Yhden asian tammikuu ja lisääntyvä valon määrä kuitenkin aina tuo minussa esiin - halun muuttaa joulun lämpimät värit vaaleampiin ja paremmin valoa toistaviin sävyihin. Kuulun ihmisiin, jotka ihailevat sisustuslehdissä esiteltäviä valkoisia koteja, samalla todeten, ettei voisi itse ikinä asua sellaisessa värimaailmassa. Taidan kuulua myös ihmisiin, joille valkoinen ja musta eivät ole värejä lainkaan.
Olen verho-ompelijan pojantytär ja saanut tiukan kotikasvatuksen yhdessä asiassa - verhot eivät vain roiku ikkunassa vaan niillä on oma tarkoituksensa, jota pitää kunnioittaa sille kuuluvalla tavalla. Verhojen silittäminen se ei olekaan niin yksinkertaista touhua kuin päältä päin voisi näyttää. On mietittävä tarkkaan langan suuntaa, verhon suuntaa ja mallia. Kun verhoa laitetaan paikalleen on otettava huomioon reunan muoto ja kiinnitystapa - hyvän emännän talossa tunnistaa verhoista. Toiset tekevät rakettitiedettä lasten vaatetuksesta, minä haluan kunnioittaa mummiani verhoilla, joista voin olla ylpeä.
On silittämisessä myös mielenterveydellinen aspekti - samalla kun kiinnittää huomionsa inhottavasti kellottavaan ja kieroon leikattuun kaitaverhon yläosaan, pääsee ajatuksissaan yllättävän syvälle omaan historiaansa. Kenen kanssa nämä verhot on ostettu ja minkä kodin ikkunoissa ne ovatkaan ensimmäisenä olleet? Missä tunnelmissa ne on nostettu joskus pyykkikoriin muuton aikoihin? Mihin on hävinnyt se kuosillinen verho, joka sopi hienosti yhteen tämän yksivärisen kankaan kanssa?
Verhojen historiaa miettiessäni mietin myös omaa historiaani. Mitkä verhot ovat jääneet matkan varrelle ja mitkä olen ottanut itse mukaani? Kertovatko verhot jotain parisuhteistani? Kertovatko erot, joita nämä verhot ovat todistaneet, jotain minusta?
Parisuhteen päättyminen on ollut minulle aina pieni kuolema. Oli suhde ollut sitten pitkä tai lyhyt, kevyt tai raskas, helppo tai vaikea. Otan ihmisen aina lähelle itseäni - joskus pelottavan lähelle, joskus vaarallisen lähelle, toisinaan myös liian lähelle. Erotessa en ole osannut kiintyä materiaan, olen ollut kai liian kiinni toisen ihmisen ulkoistamisessa minusta itsestä. Toisaalta parisuhteen alkaessa en ole myöskään kokenut tuoneeni suhteeseen kovinkaan paljon itseni ulkopuolisia asioita, joilla olisi oikeasti jotain merkitystä. Toki - mukanani on aina kulkenut pappani mummon vanha keinutuoli, yli 30v vanha pahkapöytä ja muita rahassa mittaamattomia asioita. Näistä asioista on harvemmin tarvinnut lusikkojenjakotilaisuudessa kiistellä. Ovatko verhot antaneet minulle turvallisuutta tilanteissa, joissa asioilta putoaa pohja? Kun pääsen kipuamaan keittiöjakkaralle ja pujottamaan toisen liu'un ennen ensimmäistä liukua, tiedän mitä olen tekemässä, vaikka koko muu maailma ympärilläni olisi pieninä palasina.
Kommentit
Lähetä kommentti