Käsieni parantava voima.
Olen suurimman osan elämästäni vihannut käsiäni. Lapsena urkutunneilla olisin halunnut pitkät ja hoikat sormet, jotka olisivat liikkuneet näppäimistöllä kauniisti ja kevyesti. Sen sijaan minulle oli annettu lyhyet ja pullukat nakit, joita särki tuntien jälkeen, kun olin joutunut venyttelemään niitä mitä taidokkaampiin spagaateihin pitääkseni melodian kulun kauniina ja sointuvana. Teini-iässä vihasin ja häpesin käsivarsiani. Kun muut tytöt opettelivat käyttämään toppeja mitä omituisemmilla olkaimilla, minä pitäydyin teepaidoissa ja hihallisissa mekoissa. Silloinen anoppikokelaani lohdutti kärsivää teiniä sanoen, että liikunnalliset harrastukset alkaisivat kyllä tuottaa tulosta jossain vaiheessa ja kolmekymppisenä olisin onnellinen siitä, etten ollut keskittynyt nuorena pelkkään kaljapullon nosteluun. Viisitoistavuotiaalle se tuntui ikuisuudelta ja kuvittelin, etten edes eläisi niin pitkään - kuka nyt voisi ikuisuuksia rakastaa paksuja käsivarsiani. Parikymppisenä opiskelijana tajusi