Käsieni parantava voima.

Olen suurimman osan elämästäni vihannut käsiäni. Lapsena urkutunneilla olisin halunnut pitkät ja hoikat sormet, jotka olisivat liikkuneet näppäimistöllä kauniisti ja kevyesti. Sen sijaan minulle oli annettu lyhyet ja pullukat nakit, joita särki tuntien jälkeen, kun olin joutunut venyttelemään niitä mitä taidokkaampiin spagaateihin pitääkseni melodian kulun kauniina ja sointuvana.

Teini-iässä vihasin ja häpesin käsivarsiani. Kun muut tytöt opettelivat käyttämään toppeja mitä omituisemmilla olkaimilla, minä pitäydyin teepaidoissa ja hihallisissa mekoissa. Silloinen anoppikokelaani lohdutti kärsivää teiniä sanoen, että liikunnalliset harrastukset alkaisivat kyllä tuottaa tulosta jossain vaiheessa ja kolmekymppisenä olisin onnellinen siitä, etten ollut keskittynyt nuorena pelkkään kaljapullon nosteluun. Viisitoistavuotiaalle se tuntui ikuisuudelta ja kuvittelin, etten edes eläisi niin pitkään - kuka nyt voisi ikuisuuksia rakastaa paksuja käsivarsiani.

Parikymppisenä opiskelijana tajusin, että käsivarsissani oli enemmän potkua kuin insinööriopiskelijapoikien reisilihaksissa. Uskalsin vihdoin laittaa päälleni olkapäät paljastavia toppeja, uhkarohkeimpina aikoina testasin jopa olkaimettomia versioita. Sormet olivat edelleen akilleen kantapääni. Toivoin, että rintavaon paljastaminen vie suurimman huomion käsivarsieni päässä roikkuvilta nakeilta.

Kolmenkympin kulmilla ennen niin kiharaiset mutkat ja valtavalta tuntuneet mäet alkoivat näyttää mitättömämmiltä. Olin niillä vihaamillani käsillä nostanut muutaman ystävän ojasta juuri oikealla hetkellä. Halveksimani sormet olivat saaneet aikaan korkeakoulun opinnäytetyön parhaalla mahdollisella arvosanalla. Olin pitänyt käsissäni vastasyntynyttä ja silittänyt kuolevan rakkaani kättä. Itseni etsiminen alkoi saavuttaa eräänlaisen päätepisteensä - opin pitämään käsistäni.

Eilen kädet veivät minut pois arjesta ja vaikeuksista muutamaksi tunniksi. Olen käsillä tekijä - nautin näpertelystä. Kun saan sormiini kynän, alan hahmotella lauseita. Valkoisen paperin syndrooma ei ole kuulunut diagnooseihin, jotka löytyvät minun monenkirjavasta historiastani. Käsissäni pysyy vasara, kaulin, korupihdit, lapio ja maalisuti. Alan suunnitella kauneutta törmätessäni kirpputorilla muiden roskiin tai löydän kierrätyskeskuksen jätelavalta hylätyn sängynpäädyn. Eilisen kranssikurssin tuotos oli yllättävän kaukana siitä tyylistä, jota käsistäni yleensä syntyy. Elin hetkessä, johon eivät kuuluneet sanat lakimies, vastuunkantaja tai ahdistus. Tunnussanani olivat liimapyssy, pihka ja pinnoitettu rautalanka. Olen ylpeä etten langennut. Näissä hetkissä vieraissa on helppo käydä.