Parempia huomisia
Olen ennenkin kirjoittanut ystävyyden voimasta. Niistä ihmisistä, jotka nostavat minua siitä viimeisestä hiustupsusta ylöspäin, kun pinnalla näkyy enää pelkkiä ilmakuplia. Niistä ihmisistä, jotka vetävät kohti maanpintaa tarvittaessa, osaavat sanoa juuri ne oikeat sanat oikeassa kohdassa, kysyä ne oikeat kysymykset vaatimatta vastauksia ja halaavat pyytämättä lupaa. Joskus kuvittelin, että ystävyys pitää ansaita ja ihmettelin, mitä olin tehnyt saadakseni ympärilleni näin hienoja tyyppejä. Sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että minulla on vain käynyt hiton hyvä tuuri.
Meillä juhlittiin lauantaina uutta kotia, syntymäpäiviä, pikkujouluja, itsenäisyyttä ja vähän kaikkea näiden teemojen ulkopuolelta. Olen joskus ajatellut olevani niin vahvasti käsityöihminen, että kaikki kutsutkin on tehtävä käsin. Nyt olen onnellinen siitä, että joulukortit on koristeltu omin pikku kätösin, eikä niitä vahingossakaan sekota kaupasta ostettuihin versioihin. Juhlakutsut lähtevät rahvaanomaisesti bittiavaruuden kautta tekstarilla ja meille edes jotain somemaailmasta ymmärtäville Facebookissa vilkkuu tapahtumatiedoston merkkivalo. Paperinen kutsu on kaunis ajatus, mutta vaatii joka kerta sata eri soittoa nollakakkoseen. Kukaan ei taaskaan muista, missä on se mustakantinen vihko, josta löytyvät kaikki tarvittavat osoitteet.
Bileet menevät harvoin meidän taloudessa minkään suunnitellun kaavan mukaan. Olenkin jo ajat sitten lopettanut antamasta mitään tarkkoja kellonaikoja vieraille - meillä järjestelyt ovat joka tapauksessa myöhässä. On helpompi sanoa, että ovi on auki ja kotona ollaan koko päivä. Lauantai ei tuottanut tässä suhteessa pettymystä. Sänky oli petaamatta, paitsi lapsilta, jotka komensin asettelemaan peitteet siivouksen, kokkaamisen ja koirien ulkoilutuksen sivussa. Imuri ehdittiin tällä kertaa piilottaa komeron kätköihin, mutta suunnitellut joulutortut ovat edelleen taikinan muodossa jääkaapissa. Kiitos ensimmäiselle vieraalle, joka toi mukanaan ihanaa viikunakakkua!
Ystävät ja ihmiset ympärilläni ovat kuin otteita elämästäni. Hyviä tyyppejä on jäänyt kulkemaan rinnalle edellisistä parisuhteista, nykyisen kumppanin edellisestä elämästä ja edellisten kumppanien nykyisistä kaveripiireistä. Ystävyyksiä on solmittu työväenopiston kurssilla, työpaikalla, kadulla ja harrastuksissa. Ympäri maata reissatessa ja muuttaessa olen tutustunut ihmisiin kaikkialta Lapista Varsinais-Suomeen ja Savosta Pohjanmaalle. Uskon, että kaikissa meissä on jotain samaa. Jokin sisältä kumpuava asenne ja ajatusmaailma, joka ei ole riippuvainen asuinpaikasta, työkokemuksesta, perhesuhteista tai hiustenväristä. Se tunne ja hetki, jolloin molemmat ovat huomanneet, että meissä on jotain riittävän samaa, jotta vuodet eivät aja ystävyytemme yli.
Lauantaina saman pöydän ääressä olevat neljä naista - sisustuskursseilta, työpaikoilta, perheestä - jakoivat kyyneleet silmissä hienon hetken ystäviensä ja lastensa ympäröimänä. Uskon, että tuon hetken näkivät myös ne yläkerran siivekkäät, jotka toivat minulle viime viikolla tämän joulun toivoa tuovimman lahjan. Jokaisella meillä on oma taistelumme. Kun muistamme tukea vierellä kulkevaa omassa taistelussaan, saattaa meidänkin matkamme helpottua. Ainakin itseemme tarttuu paljon uskoa ja luottamusta paremmasta huomisesta.
Meillä juhlittiin lauantaina uutta kotia, syntymäpäiviä, pikkujouluja, itsenäisyyttä ja vähän kaikkea näiden teemojen ulkopuolelta. Olen joskus ajatellut olevani niin vahvasti käsityöihminen, että kaikki kutsutkin on tehtävä käsin. Nyt olen onnellinen siitä, että joulukortit on koristeltu omin pikku kätösin, eikä niitä vahingossakaan sekota kaupasta ostettuihin versioihin. Juhlakutsut lähtevät rahvaanomaisesti bittiavaruuden kautta tekstarilla ja meille edes jotain somemaailmasta ymmärtäville Facebookissa vilkkuu tapahtumatiedoston merkkivalo. Paperinen kutsu on kaunis ajatus, mutta vaatii joka kerta sata eri soittoa nollakakkoseen. Kukaan ei taaskaan muista, missä on se mustakantinen vihko, josta löytyvät kaikki tarvittavat osoitteet.
Bileet menevät harvoin meidän taloudessa minkään suunnitellun kaavan mukaan. Olenkin jo ajat sitten lopettanut antamasta mitään tarkkoja kellonaikoja vieraille - meillä järjestelyt ovat joka tapauksessa myöhässä. On helpompi sanoa, että ovi on auki ja kotona ollaan koko päivä. Lauantai ei tuottanut tässä suhteessa pettymystä. Sänky oli petaamatta, paitsi lapsilta, jotka komensin asettelemaan peitteet siivouksen, kokkaamisen ja koirien ulkoilutuksen sivussa. Imuri ehdittiin tällä kertaa piilottaa komeron kätköihin, mutta suunnitellut joulutortut ovat edelleen taikinan muodossa jääkaapissa. Kiitos ensimmäiselle vieraalle, joka toi mukanaan ihanaa viikunakakkua!
Ystävät ja ihmiset ympärilläni ovat kuin otteita elämästäni. Hyviä tyyppejä on jäänyt kulkemaan rinnalle edellisistä parisuhteista, nykyisen kumppanin edellisestä elämästä ja edellisten kumppanien nykyisistä kaveripiireistä. Ystävyyksiä on solmittu työväenopiston kurssilla, työpaikalla, kadulla ja harrastuksissa. Ympäri maata reissatessa ja muuttaessa olen tutustunut ihmisiin kaikkialta Lapista Varsinais-Suomeen ja Savosta Pohjanmaalle. Uskon, että kaikissa meissä on jotain samaa. Jokin sisältä kumpuava asenne ja ajatusmaailma, joka ei ole riippuvainen asuinpaikasta, työkokemuksesta, perhesuhteista tai hiustenväristä. Se tunne ja hetki, jolloin molemmat ovat huomanneet, että meissä on jotain riittävän samaa, jotta vuodet eivät aja ystävyytemme yli.
Lauantaina saman pöydän ääressä olevat neljä naista - sisustuskursseilta, työpaikoilta, perheestä - jakoivat kyyneleet silmissä hienon hetken ystäviensä ja lastensa ympäröimänä. Uskon, että tuon hetken näkivät myös ne yläkerran siivekkäät, jotka toivat minulle viime viikolla tämän joulun toivoa tuovimman lahjan. Jokaisella meillä on oma taistelumme. Kun muistamme tukea vierellä kulkevaa omassa taistelussaan, saattaa meidänkin matkamme helpottua. Ainakin itseemme tarttuu paljon uskoa ja luottamusta paremmasta huomisesta.
Kommentit
Lähetä kommentti