Kuka meistä oikeasti on oikeassa?

Viime aikoina oon liiankin useasti löytäny itseni pohtimassa asioiden oikeellisuutta ja sitä, mitä oikeassa oleminen kenellekin tarkottaa. Onko se tosiaan itse tarkoitus ja saako siitä mielihyvää? Kaikilla asioilla tuppaa olemaan aina vähintään kaksi puolta. Harvoin edes päästään niin vähällä. Peter Panin Mikämikä-maassa asiat on niin ihanan selkeitä ja yksoikosia, ettei kenelläkään ole vaikeuksia olla asioista samaa mieltä. Tai voiskohan se sittenkin niin, että että samaa mieltä oleminen onkin vaikeampaa kun oikeassa oleminen? Silloin voi joutua luopumaan jostain omastaan - ja mikä nyt oliskaan tärkeämpää kun pystyä toteamaan kaverille rankan kiistelyn jälkeen, että oli oikeassa siinä, että Sara Sieppi on missi vuonna öö eikä äks. Tokihan siitä ihan kannattaa jo matsit ottaakin. Haluanko olla oikeassa vai onnellinen?

Eilen tuli mietittyä paljon myös sitä, millainen on hyvä vanhempi. Itsellä ei kokemusta ole kun lapsena olemisesta, niin tätä aihetta pystyy pyörittelemään muustakin näkökulmasta kun siitä väsyneen urautuneesta päiväkoti-työpaikka-koti-maisemasta. Kaikki isit ja äidit varmasti rakastaa lapsiaan ehdoitta, mutta onko se aina parasta lapselle. Ja tuleeko sinä rakkaudentäyteisenä syyshämärän iltana ajateltua, että mitä tapahtuu, jos rakkaus haihtuu ja syksyn hämäräkin enemmän ottaa pannuun, kun pistää ajattelemaan kynttilän liekkien lepatusta? Osaanko olla hyvä vanhempi vielä siinäkin vaiheessa, kun en enää voikaan keskustella kasvatuksellisista asioista keittiön pöydän äärellä työpäivän jälkeen, vaan asiat pitäisi pystyä sopimaan parkkipaikalla sunnuntai-iltana? Osaanko antaa lapselleni luvan rakastaa myös sitä ihmistä, johon olen itse pettynyt ja saanut turpaan oikein kunnolla?

Aikuinen ei välttämättä aina osaa ajatella koko lupa-asiaa lapsen näkökulmasta. Mehän olemme maailman kingejä ja meillä on lupa kaikkeen - saadaan ihan itse päättää, mitä laitetaan päälle, mitä syödään, mennäänkö kouluun tai juodaanko tänään limua vai maitoa. Lapselle sen sijaan toisinaan annetaan lupa päättää mitä päälle puetaan, mutta jos kirpeänä pakkaspäivänä yrittää tunkea jalkoihinsa HelloKitty-shortseja ja tankkitoppia, niin saattaa olla ettei äidiltä lupaa heru. Vaikka kuinka haluaa, niin äiti selittää jotain palelemisesta ja kylmyydestä. Torstai-iltana ison väsymyksen vallassa karkkipäivän karkkipussit alkavat maistua suussa jo ennen kun lupaa on edes kysytty ja kun iskä teilaa ajatuksen selittämällä jotain sekopäistä sokerihumalasta kahdeksan aikaan, niin kiukkuhan siinä nousee. Kun minä kerran itse haluan ja ne on mun karkit, niin sinä et minua määrää.

Voiko eroperheen lapsi kokea, ettei ole saanut toiselta vanhemmaltaan lupaa olla onnellinen ollessaan toisessa perheessä? Jätskihetket, leikkituokiot, harrastukset, pelailut, sirkusillat ja uusien asioiden kokemukset menettävät merkityksensä, kun huono omatunto kalvaa lasta sisältä päin. Voinko hymyillä ja nauraa, kun isä tai äiti ei ole läsnä? Kun en olekaan enää onnellinen siinä vanhassa perheessä vaan nyt tässä uudessa. Vähentääkö tämän perheen onni sen toisen perheen onnea vai voisinko olla tuplasti onnellinen kun minulla on kaksi perhettä, joihin turvata?

Taidan tarvita kupin teetä.