Naanan elämää 2.0

Mitä tapahtuu ihmisen elämässä vajaassa kuudessa vuodessa? Omasta elämästäni se näyttää kattavan karkeasti 13 prosenttia, jos napanuoran katkaisusta laitetaan kello käyntiin. Kun numeroita katselen niin mietin, että onpa melko lyhyt aika. Kun taas mietin elämää taaksepäin, tuntuu että tuohon kuuteen vuoteen mahtuu enemmän elämää kuin monella ihmisellä 60 vuoteen.

Kaikki meistä ovat eläneet sitä Koolla alkavaa aikaa viimeiset kolme vuotta. Luulen, että moni muukin on miettinyt, millaista oli elämä ennen Suurta Koota. Itse en ainakaan muista. Kai tämä uusi normaali on jotenkin erilaista. Työelämä muuttui vähemmän liikkuvaksi. Enää ei mobiilitekniikan luvatussa maassa kuskata ihmisiä paikasta toiseen kokouskahvien ja -pullien toivossa. Suurin osa työelämässä olevista on päässyt tutustumaan näinä vuosina Teamsiin, Meetiin ja muihin "Haloo, haloo, kuuluuko tämä?" - sovelluksiin.

Kun elämään mahtuu kolmessa vuodessa korona-aika, avioero ja konkurssi, on joutunut kerran jos toisenkin miettimään, jaksanko tänäänkin nousta sängystä ylös ja mikä on elämän tarkoitus. Viimeiseen en taida löytää vastausta ikinä, edelliseen olen onnistunut vastailemaan vaihtelevalla menestyksellä. Aina en ole jaksanut nousta, joskus olen raahautunut pystyyn ja todennut, että ihan kiva päivä siitä kuitenkin tuli. Toisinaan viikot ovat viuhahtaneet ohitse kuten vanhoina hyvinä aikoina. Jos halutaan jatkaa tylsien fraasien viljelyä uskoisin, että aika kultaa muistot vielä näidenkin vuosien ajalta.

Edellisen vuosikymmenen kulutetuin lauseeni ja voimamottoni oli, että universumi hoitaa. Kiitos Sinulle, joka tämän totuuden opetit. Se tuli tarpeeseen ja on ollut käytetty sanonta. Niistä ajoista, jolloin tuota lausahdusta hoin eniten, olen nyt päässyt korjaamaan satoa. Vuosien mittaan ehdin myös tuntea katkeruutta, vihaa, surua ja tuskaa. Tällä hetkellä tunteet ovat suurelta osin väsymystä, kiitollisuutta ja oman vahvuuden ihmettelyä.

Elämä ei ole reilua. Se ei ole tasapuolista ja tasaista. Se ei kohtele kaikkia samalla tavalla eikä ihmiselle anneta niin paljon kuin hän jaksaa kantaa. Itse en ainakaan ole jaksanut kaikkea sitä lastia, joka minulle on annettu, vaikka olen kuullut, että olisi pitänyt jaksaa. Olen ollut hyvä helpottamaan muiden kulkemista kantamalla heidän lastejaan. Olen ollut huono pyytämään apua, kertomaan kun en enää ihan jaksaisikaan ja hiljentämään mutkissa, ennen kuin menee reilusti pitkäksi.

Millainen on minun versioni 2.0? En vielä tiedä itsekään. Sen tiedän, että olen opetellut vetämään rajoja. Olen opetellut sanomaan ei ja ottamaan itselleni aikaa. Olen opetellut laittamaan puhelimen äänettömälle enkä pode huonoa omatuntoa siitä, että en vastaa viesteihin heti. Olen ymmärtänyt, että olen introvertti, joka tarvitsee hiljaisuutta ja rauhaa. Muiden ihmisten käsitys minusta saattaa olla kovinkin erilainen kuin oma käsitys itsestäni ja se on ihan ok. Minun ei tarvitse selittää omien rajojeni sisällä tapahtuvia asioita.

Jos olet lukenut aiempia postauksia, tervetuloa matkaan uudelleen! Jos löysit tänne vasta nyt, tervetuloa mukaan. En tiedä, millaiseksi nämä tekstit muokkautuvat ajan myötä, mutta lupaan olla rehellinen ja oma itseni.

💖

Jaana