Nätti pyllistys
Suomen kansa sai tänään ikivihreät kasvot diagnoosille vakava masennus. Olen ylpeä Tapsasta ja meidän suvusta - ainakin tässä kohtaa. Muistan kuinka paljon mua pelotti kertoa mummille ja pappalle masennusdiagnoosista melkein kymmenen vuotta sitten. En pysty edes kuvittelemaan, kuinka paljon rohkeutta vaati Tapsalta kertoa omastaan valtakunnallisen radion aamulähetyksessä. Muistan omien sodan kokeneiden isovanhempieni reaktion kerrottuani sairasteluni syyn. Samaa ikäpolvea ja 20-luvulla syntyneitä on aamuradion kuuntelijoina vielä kuitenkin melkoinen liuta.
Roosa nauha - kampanja tekee arvokasta työtä rintasyövän puolesta. Mulla on molemmat hinkit tallella, joten en osaa edes kuvitella, kuinka oudolta tuntuu kohdata kuolema naiselle niin henkilökohtaisen asian kautta. Mä ainakin tykkään omistani melko paljon. Pelko ja häpeä on leimanneet myös mun elämää masennuksen varjossa. Mikä mussa on vikana, kun en jaksa? Voisin kuvitella, että omassa mielessä ja tisseissä on jotain samaa, ainakin naiselle. Häpeä toimimattomuudesta ja erilaisuudesta löi itsetunnon yli kun isommankin valtameren aallot enkä alkuun tiennyt, jättikö hurrikaani taakseen edes rippeitä. Nykyinen arvokkuuteni taitaakin olla melkoinen palapeli ja leikekirja menneiltä vuosilta. Päivääkään en vaihtais kuitenkaan pois. Masennus on opettanu mulle pelkojen kohtaamista, läsnäoloa, aitoutta, tunteiden näyttämistä, heikkouksien hyväksymistä. Olisin köyhempi ilman sairauttani.
Masennus on tabu. Se tekee ihmisestä heikon, omituisen, hullun - you name it. Kun nuori nainen murtaa nilkkansa harrastuksissa, kukaan ei kysele, muistitko ottaa kalkkitablettisi ajoissa tai oletko juonut riittävästi maitoa? Kukaan ei kyseenalaista, ovatko luut riittävän hyvässä kunnossa? Harmi, että kävi näin, mutta onneksi on kavereita, jotka käyvät kaupassa ja kantavat kassit! Keski-ikäinen mies saa sydänkohtauksen lätkäkaukalossa ja kaverit pelästyvät, voiko minullekin käydä niin? Alkaako kroppa prakata jo neljänkympin jälkeen? Nyt pitää hoitaa kaveri kuntoon!
Nuori nainen sairastuu masennukseen juuri ennen valmistumistaan. Osa kavereista häipyy maisemista vedoten omiin opiskelukiireisiinsä, osa ei tiedä mitä puhua ja päättää jättää soittamatta. Isä ja äiti käskevät ottaa itseä niskasta kiinni ja hoitaa opinnot loppuun. Sen takiahan sitä kallista opintolainaakin on otettu. Miten niin et jaksa, kun kaikki muutkin vuosikurssilta ovat valmistumassa? Lopetat sen itkemisen ja keskityt kouluun.
Keski-ikäinen mies sairastuu masennukseen ja huomaa, etteivät joukkuekaverit enää pyydä kaljalle. Kukaan ei tiedä, mitä puhua, kun eihän asia heitä koske. Parempi, kun ollaan vähän aikaa hiljaksiin, niin kyllä se soittaa, kun on saanut elämänsä järjestykseen. Ettei kukaan ainakaan kuvittele, että me tässä hulluja ollaan tai meillä olisi päässä vikaa.
Vaikka osaisi niiata kuinka nätisti, ympärillä on aina joku, joka näkee pyllistyksen. Masennus on opettanut mua pitämään kiinni onnesta. Onni ei ole aina konservatiivista ja hyväksyttyä. Se ei ole aina oikea-aikaista ja kaikille kaunista. Mä uskon, että onni tarvitsee tilaa. Ja missä on tilaa, sinne onni tunkee. Häpeilemättä ja anteeksi pyytelemättä.
Häpeänkö vielä, melkein kymmenen vuoden jälkeen itseäni? Kyllä. Toisinaan. On päiviä, jolloin en mieti sairauttani lainkaan. En vertaile itseäni muihin tai ajattele olevani heikompaa tekoa kun samassa hississä kulkeva naapurin tyttö. On myös päiviä, jolloin koen olevani sairaampi, kun kuumehöyryissäni ikinä. Valitettavan usein nämä jälkimmäiset päivät osuvat peräkkäin. Pääni pyörittää rikkinäistä levyä enkä pääse ahdistuksen päälle, vaikka kuinka kiipeän. Yritän olla rohkea ja noudattaa rutiineja. Tekisi mieli hautautua peittojen alle eikä mikään unimäärä tunnu riittävän taltuttamaan jättimäistä väsymystä. Ilopillereitä popsiessani mietin, pääsenkö näistä ikinä eroon. Toisaalta Suomessa syödään tuhansia ja miljoonia tabletteja korkeaan verenpaineeseen, kihtiin ja muihin hyvin voivien ihmisten sairauksiin. Miksi minä koen olevani huonompi ihminen, kun otan pillerin korkeampaan mielialaan?
Roosa nauha - kampanja tekee arvokasta työtä rintasyövän puolesta. Mulla on molemmat hinkit tallella, joten en osaa edes kuvitella, kuinka oudolta tuntuu kohdata kuolema naiselle niin henkilökohtaisen asian kautta. Mä ainakin tykkään omistani melko paljon. Pelko ja häpeä on leimanneet myös mun elämää masennuksen varjossa. Mikä mussa on vikana, kun en jaksa? Voisin kuvitella, että omassa mielessä ja tisseissä on jotain samaa, ainakin naiselle. Häpeä toimimattomuudesta ja erilaisuudesta löi itsetunnon yli kun isommankin valtameren aallot enkä alkuun tiennyt, jättikö hurrikaani taakseen edes rippeitä. Nykyinen arvokkuuteni taitaakin olla melkoinen palapeli ja leikekirja menneiltä vuosilta. Päivääkään en vaihtais kuitenkaan pois. Masennus on opettanu mulle pelkojen kohtaamista, läsnäoloa, aitoutta, tunteiden näyttämistä, heikkouksien hyväksymistä. Olisin köyhempi ilman sairauttani.
Masennus on tabu. Se tekee ihmisestä heikon, omituisen, hullun - you name it. Kun nuori nainen murtaa nilkkansa harrastuksissa, kukaan ei kysele, muistitko ottaa kalkkitablettisi ajoissa tai oletko juonut riittävästi maitoa? Kukaan ei kyseenalaista, ovatko luut riittävän hyvässä kunnossa? Harmi, että kävi näin, mutta onneksi on kavereita, jotka käyvät kaupassa ja kantavat kassit! Keski-ikäinen mies saa sydänkohtauksen lätkäkaukalossa ja kaverit pelästyvät, voiko minullekin käydä niin? Alkaako kroppa prakata jo neljänkympin jälkeen? Nyt pitää hoitaa kaveri kuntoon!
Nuori nainen sairastuu masennukseen juuri ennen valmistumistaan. Osa kavereista häipyy maisemista vedoten omiin opiskelukiireisiinsä, osa ei tiedä mitä puhua ja päättää jättää soittamatta. Isä ja äiti käskevät ottaa itseä niskasta kiinni ja hoitaa opinnot loppuun. Sen takiahan sitä kallista opintolainaakin on otettu. Miten niin et jaksa, kun kaikki muutkin vuosikurssilta ovat valmistumassa? Lopetat sen itkemisen ja keskityt kouluun.
Keski-ikäinen mies sairastuu masennukseen ja huomaa, etteivät joukkuekaverit enää pyydä kaljalle. Kukaan ei tiedä, mitä puhua, kun eihän asia heitä koske. Parempi, kun ollaan vähän aikaa hiljaksiin, niin kyllä se soittaa, kun on saanut elämänsä järjestykseen. Ettei kukaan ainakaan kuvittele, että me tässä hulluja ollaan tai meillä olisi päässä vikaa.
Vaikka osaisi niiata kuinka nätisti, ympärillä on aina joku, joka näkee pyllistyksen. Masennus on opettanut mua pitämään kiinni onnesta. Onni ei ole aina konservatiivista ja hyväksyttyä. Se ei ole aina oikea-aikaista ja kaikille kaunista. Mä uskon, että onni tarvitsee tilaa. Ja missä on tilaa, sinne onni tunkee. Häpeilemättä ja anteeksi pyytelemättä.
Häpeänkö vielä, melkein kymmenen vuoden jälkeen itseäni? Kyllä. Toisinaan. On päiviä, jolloin en mieti sairauttani lainkaan. En vertaile itseäni muihin tai ajattele olevani heikompaa tekoa kun samassa hississä kulkeva naapurin tyttö. On myös päiviä, jolloin koen olevani sairaampi, kun kuumehöyryissäni ikinä. Valitettavan usein nämä jälkimmäiset päivät osuvat peräkkäin. Pääni pyörittää rikkinäistä levyä enkä pääse ahdistuksen päälle, vaikka kuinka kiipeän. Yritän olla rohkea ja noudattaa rutiineja. Tekisi mieli hautautua peittojen alle eikä mikään unimäärä tunnu riittävän taltuttamaan jättimäistä väsymystä. Ilopillereitä popsiessani mietin, pääsenkö näistä ikinä eroon. Toisaalta Suomessa syödään tuhansia ja miljoonia tabletteja korkeaan verenpaineeseen, kihtiin ja muihin hyvin voivien ihmisten sairauksiin. Miksi minä koen olevani huonompi ihminen, kun otan pillerin korkeampaan mielialaan?
Kommentit
Lähetä kommentti