Kuka Minä Olen?
Joskus tulee eteen niitä päiviä, kun kokee olevansa totaalisen hukassa itsensä kanssa. Vaikka kuinka yrittäisi ymmärtää. Niinä päivinä on helpompaa olla itsekseen kuin puolen suvun ympäröimänä juhlaillallisella - harvoin tosin olen niin onnekas. Tänään oli onnenpäiväni. En joutunut kaivamaan viimeisiä keskittymisen rippeitäni kuunnellessa isotädin selvitystä juhannustanssireissulta vuodelta '42 tai osallistumaan muisteloon 80 - luvulta, jolloin kaikki oli niin paljon paremmin, kun nuoret eivät kiroilleet ja talvella oli lunta.
Niinä päivinä huomaan usein tonkivani sisältäni kysymysmuotoon aseteltuja ajatuksia. Miksi en osaa tulkita itseäni? Mikä on minulle tärkeää? Saanko nähdä itseni näin? Mitä minä oikeasti pelkään?
Olen elänyt aina vahvasti miesten maailmassa. En ole osannut edes kyseenalaistaa kuulunko sinne. Muistan istuneeni betonilattialla radion vieressä kuunnellen iskän mutinaa - vispipuuronpunaisen Mirafiorin konepelti oli pahaenteisesti pystyssä. Juoksin pappan perässä saunan ja kaivon väliä pulputtaen tauotta. Kai minusta seuraa oli, vaikka vesisäiliön täytössä en avuksi ollutkaan. Sotkin mummin liian isolla pyörällä serkkupojan kanssa Koskisen kaupalle irtokarkkia ostamaan ja jaoin herkut tasan kaatopaikalla kukkakasan päällä. Tikanheittoporukoissa olen hyvä jätkä ja työelämässäkin sopeutunut paremmin mies- kuin naisvaltaisille aloille.
En muista teininä tunteneeni polttavaa halua kokeilla meikkiä. Olen sutinut naamaani aina fiiliksellä vähän sinne päin ja toistaiseksi pärjännyt kohtuullisesti ilman apuja. Kosmetologikokemuksenikin rajoittuvat varpeiden ja sormien ronkkimiseen. Aamulla en jaksa kuluttaa aikaa peilin edessä ripsiä tuhertaen - harvoin siihen on mahdollisuuttakaan koiranpissatuksen, puuronkeiton ja suihkun jälkeen. Elämässä ilman lapsia tai niiden kanssa. Pesin nassuni shampoolla ensimmäiset 30 - vuotta peseytymishistoriastani, joten mainosten perusteella olen jo niin menetetty sielu, etten enää edes viitsi panostaa 4000€ / litra maksaviin ihmerasvoihin. Parannukseni jälkeen olen muistanut ostaa kasvojenpuhdistusainetta ainakin purkin vuodessa. Lyhyenkin matikan mukaan ryppyjä tulee entiseen menoon verrattuna siis puolet vähemmän ja säilyn oletettavasti riittävän sileänä ainakin tammikuuhun asti. Riittää minulle. Siihen en vielä ole langennut, että rasva osaisi aavistaa laitetaanko se naamaan päivällä vai yöllä. Töpöttelen edelleen samasta purkista kosteutta nenänpäähän vuorokaudenajasta huolimatta.
Olen kai aina hakenut huomiota. Jos ääniasetuksiin ei ole jo tekovaiheessa ladattu mute - asentoa, ei jälkiasennus ole jatkuvassa liikkeessä olevaan kaveriin ollut helppoa. Olen kova ja herkkä. Suurin loukkaus, jonka olen kuullut on, etten välitä siitä mitä muut minusta sanovat. Suoraan sanottuna en usko, että sellaisia ihmisiä onkaan. En jaksa juurikaan välittää tuntemattomien mielipiteistä ja jonninjoutavasta arvostelusta. Kuuntelen tarkalla korvalla pienetkin kommentit henkilöiltä, joita arvostan tai kunnioitan - sekä ne kriittiset että ne positiiviset. Saatan pitää ihmisestä heti ensimmäisestä henkäyksestä lähtien. Tunnen vahvasti ja muut ihmiset vaikuttavat elämääni syvästi.
Olen halunnut elää täysillä ja tunteella. Jos kaikki mustelmat olisivat jääneet iholle, ei minusta vaaleaa paikkaa löytyisi. Osaan olla itsekriittinen niissä hetkissä, kun minua kannustetaan ottamaan löysemmin. En osaa nähdä kritiikkiä niissä hetkissä, kun se olisi terveellistä ja säästäisi mustelmilta. Iskä on ajellut muuttoautoa yli 1000km vuorokauden sisällä - ne hetket ovat olleet ikimuistoisempia kuin yhdetkään valmistumisjuhlat. Mustelmat ja muistot kuuluvat yhteen.
En ole aina tuntenut kuuluvani joukkoon. Hain pitkään hyväksyntää sille, miksi halusin muuttua. Tuntui vaikealta hyväksyä, että yleisö oli väärä. Löysin pintapuolen itsestäni, mutta sisälle jäi kytemään. Toisessa aallossa sain valmiiksi sen, mitä olin muutamia vuosia aiemmin aloittanut. Tällä kertaa en ollut enää riippuvainen yleisön mielipiteestä. Luotin siihen, että uutta nahkaani arvostetaan siksi, että olin onnellisempi ja tasapainoisempi. Ja olen sitä edelleen - kolmatta aaltoa odotellessa.
Niinä päivinä huomaan usein tonkivani sisältäni kysymysmuotoon aseteltuja ajatuksia. Miksi en osaa tulkita itseäni? Mikä on minulle tärkeää? Saanko nähdä itseni näin? Mitä minä oikeasti pelkään?
Olen elänyt aina vahvasti miesten maailmassa. En ole osannut edes kyseenalaistaa kuulunko sinne. Muistan istuneeni betonilattialla radion vieressä kuunnellen iskän mutinaa - vispipuuronpunaisen Mirafiorin konepelti oli pahaenteisesti pystyssä. Juoksin pappan perässä saunan ja kaivon väliä pulputtaen tauotta. Kai minusta seuraa oli, vaikka vesisäiliön täytössä en avuksi ollutkaan. Sotkin mummin liian isolla pyörällä serkkupojan kanssa Koskisen kaupalle irtokarkkia ostamaan ja jaoin herkut tasan kaatopaikalla kukkakasan päällä. Tikanheittoporukoissa olen hyvä jätkä ja työelämässäkin sopeutunut paremmin mies- kuin naisvaltaisille aloille.
En muista teininä tunteneeni polttavaa halua kokeilla meikkiä. Olen sutinut naamaani aina fiiliksellä vähän sinne päin ja toistaiseksi pärjännyt kohtuullisesti ilman apuja. Kosmetologikokemuksenikin rajoittuvat varpeiden ja sormien ronkkimiseen. Aamulla en jaksa kuluttaa aikaa peilin edessä ripsiä tuhertaen - harvoin siihen on mahdollisuuttakaan koiranpissatuksen, puuronkeiton ja suihkun jälkeen. Elämässä ilman lapsia tai niiden kanssa. Pesin nassuni shampoolla ensimmäiset 30 - vuotta peseytymishistoriastani, joten mainosten perusteella olen jo niin menetetty sielu, etten enää edes viitsi panostaa 4000€ / litra maksaviin ihmerasvoihin. Parannukseni jälkeen olen muistanut ostaa kasvojenpuhdistusainetta ainakin purkin vuodessa. Lyhyenkin matikan mukaan ryppyjä tulee entiseen menoon verrattuna siis puolet vähemmän ja säilyn oletettavasti riittävän sileänä ainakin tammikuuhun asti. Riittää minulle. Siihen en vielä ole langennut, että rasva osaisi aavistaa laitetaanko se naamaan päivällä vai yöllä. Töpöttelen edelleen samasta purkista kosteutta nenänpäähän vuorokaudenajasta huolimatta.
Olen kai aina hakenut huomiota. Jos ääniasetuksiin ei ole jo tekovaiheessa ladattu mute - asentoa, ei jälkiasennus ole jatkuvassa liikkeessä olevaan kaveriin ollut helppoa. Olen kova ja herkkä. Suurin loukkaus, jonka olen kuullut on, etten välitä siitä mitä muut minusta sanovat. Suoraan sanottuna en usko, että sellaisia ihmisiä onkaan. En jaksa juurikaan välittää tuntemattomien mielipiteistä ja jonninjoutavasta arvostelusta. Kuuntelen tarkalla korvalla pienetkin kommentit henkilöiltä, joita arvostan tai kunnioitan - sekä ne kriittiset että ne positiiviset. Saatan pitää ihmisestä heti ensimmäisestä henkäyksestä lähtien. Tunnen vahvasti ja muut ihmiset vaikuttavat elämääni syvästi.
Olen halunnut elää täysillä ja tunteella. Jos kaikki mustelmat olisivat jääneet iholle, ei minusta vaaleaa paikkaa löytyisi. Osaan olla itsekriittinen niissä hetkissä, kun minua kannustetaan ottamaan löysemmin. En osaa nähdä kritiikkiä niissä hetkissä, kun se olisi terveellistä ja säästäisi mustelmilta. Iskä on ajellut muuttoautoa yli 1000km vuorokauden sisällä - ne hetket ovat olleet ikimuistoisempia kuin yhdetkään valmistumisjuhlat. Mustelmat ja muistot kuuluvat yhteen.
En ole aina tuntenut kuuluvani joukkoon. Hain pitkään hyväksyntää sille, miksi halusin muuttua. Tuntui vaikealta hyväksyä, että yleisö oli väärä. Löysin pintapuolen itsestäni, mutta sisälle jäi kytemään. Toisessa aallossa sain valmiiksi sen, mitä olin muutamia vuosia aiemmin aloittanut. Tällä kertaa en ollut enää riippuvainen yleisön mielipiteestä. Luotin siihen, että uutta nahkaani arvostetaan siksi, että olin onnellisempi ja tasapainoisempi. Ja olen sitä edelleen - kolmatta aaltoa odotellessa.
Kommentit
Lähetä kommentti