Suorittamisen helppous vai nauttimisen vaikeus?
Olkapäällä istuu pieni mutrusuinen akkeli, joka huomaa seinäkoukkuja kaipaavat taulut, jarrupaloja vailla olevat matot, siirtämistä odottelevat lamput ja tiskialtaan aamupuurolautaset. Se muistuttaa pesemättömistä koiranruokakupeista vessassa, purkamattomista muuttolaatikoista vaatehuoneessa ja kuivista pyykeistä kylppärin telineessä. Kuulen mielestäni mieheni äänessä inhottavan ja laiskuudesta syyllistävän sävyn, kun sukkaläjä pysyy keinutuolissa kolmatta päivää, eikä siirry vaatekaappiin ja kun kirjalaatikot eivät ole vieläkään löytäneet paikkaansa uudessa kodissa. Näen itse kellastuneet kesäkukat parvekkeella ja isompaa ruukkua odottavat viherkasvit olohuoneessa, kääntelen päässäni cd-levyjen kasaa lipastossa, jonka pohja ei kestä niiden painoa ja mielessäni virittelen verhoja parvekkeelle nätimmän näkymän toivossa.
En halua syyllistää akkelista vanhempiani tai aina touhukasta mummia, joka ei varmasti edes tunnista sanaa väsymys tai laiskuus. En ole valmis laittamaan eukon olemassaoloa myöskään mieheni piikkiin, vaikka mietinkin joskus, mistä ihmeestä tiedän mitä eskarilaiselle pitää pukea päälle kun edelliset hoivattavani ovat kuljettaneet turkkia mukanaan 24/7.
Kuljeskelen maanantaiaamuna hiljaisessa kauppakeskuksessa naistenlehti ja lattekuppi kädessä. Kauppojen ovia availlaan, kahviloissa keitellään ensimmäisiä pannuja heräileville työmatkalaisille, pankin ovesta työntyy kulkulätkällään sisään viluisen näköinen nainen ja ravintolan lattiaa moppaillaan lounasaikaa odottelemaan. Onko minulla oikeus nauttia joutilaisuudesta? Onko minulla arvoa, kun en näytä toimeliaalta?
Ymmärrän mieheni työkiireet - tiedän, mitä on olla jatkuvasti myöhässä kokouksesta, hoitaa kolmea asiaa vasemmalla ja neljää oikealla kädellä sekä tiedostaa että viisitoista hommaa jää samalla hoitamatta. Lounasaikaan ehtii hoitaa omia asioita ja tylsien kokousten välissä näpyttää viestiä päiväkotiin tai katsoa Wilmasta esikoisen läksyt iltaa varten sekä varmistaa urheiluseuran sivuilta harrastusaikataulut. Minuahan ei painosta kukaan ulkopuolinen.
Yritän tasapainoilla mieheni ja parisuhteen, terapian, uuden äitipuoliroolin, opiskelijaelämän, oikeusprosessien, omien harrastusten ja kavereiden sekä tulevaisuudensuunnittelun kultaisella keskitiellä. Siirrän omien koulutehtävieni palautusaikoja, kun lapset tarvitsevat apuani ja hiljennän paineen äänen päässä, joka varoittelee töiden kasautumisesta. Jätän väliin aamujumpan, koska se on helpompaa kuin kokousajan muuttaminen viiden ihmisen kalenterissa. En anna lasten syödä päivällä karkkia vaan lapan lautaselle makkarakeittoa ja kuulen olevani huonompi ihminen kuin äiti. Otan mukaan nuorimmaisen koirien iltalenkille, kun en henno sanoa ei, vaikka olen koko päivän odottanut pääseväni rauhoittumaan ulos yksin ajatusteni kanssa. Luen ennen nukkumaanmenoa sähköpostista herjauksia ja pyörittelen päässäni seuraavan viikon kuvioita aamuyöhön. En uskalla vielä haaveilla tammikuusta, vaikka tiimalasin hiekka vähenee päivä päivältä.
Kyllä. Olen ansainnut maanantaisen aamulatteni ja hömppälehteni. Niiden avulla jaksan pakata tänään tavarat ja lähteä karkuun.
En halua syyllistää akkelista vanhempiani tai aina touhukasta mummia, joka ei varmasti edes tunnista sanaa väsymys tai laiskuus. En ole valmis laittamaan eukon olemassaoloa myöskään mieheni piikkiin, vaikka mietinkin joskus, mistä ihmeestä tiedän mitä eskarilaiselle pitää pukea päälle kun edelliset hoivattavani ovat kuljettaneet turkkia mukanaan 24/7.
Kuljeskelen maanantaiaamuna hiljaisessa kauppakeskuksessa naistenlehti ja lattekuppi kädessä. Kauppojen ovia availlaan, kahviloissa keitellään ensimmäisiä pannuja heräileville työmatkalaisille, pankin ovesta työntyy kulkulätkällään sisään viluisen näköinen nainen ja ravintolan lattiaa moppaillaan lounasaikaa odottelemaan. Onko minulla oikeus nauttia joutilaisuudesta? Onko minulla arvoa, kun en näytä toimeliaalta?
Ymmärrän mieheni työkiireet - tiedän, mitä on olla jatkuvasti myöhässä kokouksesta, hoitaa kolmea asiaa vasemmalla ja neljää oikealla kädellä sekä tiedostaa että viisitoista hommaa jää samalla hoitamatta. Lounasaikaan ehtii hoitaa omia asioita ja tylsien kokousten välissä näpyttää viestiä päiväkotiin tai katsoa Wilmasta esikoisen läksyt iltaa varten sekä varmistaa urheiluseuran sivuilta harrastusaikataulut. Minuahan ei painosta kukaan ulkopuolinen.
Yritän tasapainoilla mieheni ja parisuhteen, terapian, uuden äitipuoliroolin, opiskelijaelämän, oikeusprosessien, omien harrastusten ja kavereiden sekä tulevaisuudensuunnittelun kultaisella keskitiellä. Siirrän omien koulutehtävieni palautusaikoja, kun lapset tarvitsevat apuani ja hiljennän paineen äänen päässä, joka varoittelee töiden kasautumisesta. Jätän väliin aamujumpan, koska se on helpompaa kuin kokousajan muuttaminen viiden ihmisen kalenterissa. En anna lasten syödä päivällä karkkia vaan lapan lautaselle makkarakeittoa ja kuulen olevani huonompi ihminen kuin äiti. Otan mukaan nuorimmaisen koirien iltalenkille, kun en henno sanoa ei, vaikka olen koko päivän odottanut pääseväni rauhoittumaan ulos yksin ajatusteni kanssa. Luen ennen nukkumaanmenoa sähköpostista herjauksia ja pyörittelen päässäni seuraavan viikon kuvioita aamuyöhön. En uskalla vielä haaveilla tammikuusta, vaikka tiimalasin hiekka vähenee päivä päivältä.
Kyllä. Olen ansainnut maanantaisen aamulatteni ja hömppälehteni. Niiden avulla jaksan pakata tänään tavarat ja lähteä karkuun.
Kommentit
Lähetä kommentti