Kerran käytetty morsian
Jotkin muistot syöpyvät mieleen kirkkaina ikuisiksi ajoiksi. Aika ei kultaa niitä eikä uudet kerrytä pölyä vanhojen päälle. Ne muistot on kun pitkiä salaojaputkia, joiden päässä tietää olevan valoa, mutta vaikka kuinka silmiään siristelee, ei pysty erottamaan, onko putken päässä auringonpaiste vai kuutamo. Aika tuo muistoihin perspektiiviä, opettaa olemaan välittämättä ja näyttää, että kaikkea ei kannata kantaa mukana. Reppu kevenee kummasti, kun muistaa toisinaan jättää salaojaputket niille paremmin sopiviin paikkoihin.
Elämä ei todellakaan aina mene niinkun elokuvissa. Empä tiennyt parikymmentä vuotta sitten, että omani muistuttaa joskus vielä enemmän kotimaista saippuasarjaa kun Prinsessa Ruususta. En oo vielä päättäny, haluanko olla talkkarin rouva vai homon kanssa seurustellut tohtorisnainen, mutta ehdottomasti mun historialla pääsee helpommin Salkkareiden kuvauksiin kun Morsiamen isään vol 57.
Kymmenen vuotta sitten päätin, etten ikinä enää vastaa kellekään kyllä. Perään piti tietysti ristiä sormet ja sanoa, ettei kyllä kannata ikinä sanoa ei koskaan. Mutta silti. Sattui perkeleesti. Revin raivolla punaista taftia, jossa oli suuria violetteja kukkia. Poltin kutsutarvikkeet uuden kodin kylpyammeessa (anteeksi vuokraisäntä). Kamoja purkaessa hävitin joka ikisen helmen, tummanpunaisen kartongin palasen, valkoisen satiininauhan pätkän ja hopeisella sormustarralla varustetun kirjekuoren. Päätin, etten enää ikinä halua kahta sormusta ja taas mutisin enemmän itsekseni, ettei kyllä kannata koskaan sanoa ei koskaan.
Pelottaa perkeleesti. Nurkat on täynnä valkoisia ja ruskeita kynttilöitä, koivun pätkiä, peltipurkkeja ja viinipulloja. Olen kopsutellut rokkikengissäni pian pari viikkoa pitkin olkkarin laminaattia ja luvannut itselleni jo toukokuussa kaventaa vyötäröä ennen tammikuuta. Ei, meillä ei ole alakerrassa naapureita ja ei, vyötärö ei ole kaventuntut. Hiukset ovat onneksi kasvaneet, vaikka olenkin vaihtanut mieltäni useampaan kertaan - kampauksesta. En ole vielä yrittänyt kirjoittaa lehden kulmaan uutta nimeäni, mutta nautin jo nyt ajatuksesta, että ulko-ovessa komeilee pian vain yksi nimi. Minä, joka olen aina sanonut, etten koskaan vaihda sukunimeäni enkä ole ikinä itsekseni mutissut perään, että ei koskaan kannata sanoa ei koskaan.
Odotan tulevaisuutta rakkaudella. Olen saanut oman osani pettymyksistä ja itkenyt oman osani Baden-Badeniin pullotetuista kyyneleistä. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin kuin kymmenen vuotta sitten. En halua juhlia elämäni tärkeintä päivää niiden kanssa, jotka eivät ole halanneet väsymyksestä painuneita hartioitani viimeisten kuukausien aikana. Haluan, että rinnallani ovat ne, jotka ymmärtävät, miksi haluan täyttää unelmani juuri nyt ja tässä ajassa. En halua kuluttaa tärkeästä päivästä kalliita minuutteja vuosien takaisten kuulumisten päivittämiseen. Haluan, että näen ystävieni silmistä lämpöä juuri siksi, että me olemme me.
Rinnallani on ihminen, jota kunnioitan ja arvostan. En pidä kaikista hänen teoistaan enkä ole aina samaa mieltä. Löydän hänen mielipiteistään puolia, joiden vuoksi ymmärrän, miksi hän on päätynyt ratkaisuihinsa. Rinnallani on ihminen, joka on satuttanut minua. Olen itkenyt räkä poskella ja huutanut tuskaa ulos sisältäni. Olen kiitollinen rakkailleni, jotka ovat jaksaneet niinä hetkinä etsiä minulle nenäliinoja ja huolehtineet tavaroistani. He ovat pakottaneet minut syömään, vaikka pala kurkussa ei ole halunnut väistyä aamiassämpylän tieltä. He ovat huolehtineet, että olen päässyt sinne, minne olenkin ollut menossa.
Näen vieressäni myös ihmisen, joka on valmis tekemään puolestani mitä tahansa, sillä hän tietää, etten pyytäisi mitään sellaista, mihin hän ei kykene. Olemme tehneet meistä meidät ja luoneet oman maailman, jonka sydän olemme me. Olen ujuttanut hänen mustien sukkiensa joukkoon turkooseja, raidallisia ja vihreitä sukkia. Hän on ujuttanut lempiruokieni joukkoon karitsan ja tatsikin. Olen seissyt hänen rinnallaan hetkinä, jolloin ystävät ovat astuneet askeleen taaksepäin. Hän on ajanut satoja kilometrejä kynttilän ja neilikoiden vuoksi vain siksi, että se on ollut minulle tärkeää. Olen kantanut häntä hetkinä, jolloin hänen omat jalkansa eivät ole kantaneet. Hän on nostanut minut kuopasta, kun olen pyörinyt ympyrää löytämättä exit-kylttiä.
Olen jouluihminen. Kortit on tehty jo alkuvuodesta ja ensimmäiset lahjat ostettu viimeistään kesän alennusmyynneistä. Olen suunnitellut omatekoisia lahjoja pitkin syksyä ja pyöritellyt päässäni ideoita lasten joulukalentereihin. Käsityöputiikit ja messut vetävät minua hunajan tavoin puoleensa, mitä lähemmäs joulukuuta mennään ja ensimmäiset glögipullot korkataan jo lokakuussa.
Minulla on huono omatunto. Joulu on saanut tänä vuonna kilpailijan. Olen hypistellyt sormustani satoja kertoja ja sovitellut sitä sormeeni useammin kuin kehtaan myöntää. Aina kellarissa käydessäni kurkkaan pukupussiin ja olen jo laskenut päiviä puvun sovitukseen. Huomaan hermoilevani kun toista sormusta ei ole löytynyt. Kyllä, olen pitänyt päätökseni, enkä enää koskaan halua kahta sormusta.
Kymmenen vuotta sitten elämääni tulleet salaojaputket eivät enää rasita minua. Olen ymmmärtänyt, että ilman niitä en olisi nyt tässä. Onnellisena talvimorsiamena matkalla kohti odotettua hääpäivää. Pilven reunalla istuva enkelipappa hymyilee, kuinka hänen Naanansa tahtoo rakastaa aina kuolemaan saakka.
Elämä ei todellakaan aina mene niinkun elokuvissa. Empä tiennyt parikymmentä vuotta sitten, että omani muistuttaa joskus vielä enemmän kotimaista saippuasarjaa kun Prinsessa Ruususta. En oo vielä päättäny, haluanko olla talkkarin rouva vai homon kanssa seurustellut tohtorisnainen, mutta ehdottomasti mun historialla pääsee helpommin Salkkareiden kuvauksiin kun Morsiamen isään vol 57.
Kymmenen vuotta sitten päätin, etten ikinä enää vastaa kellekään kyllä. Perään piti tietysti ristiä sormet ja sanoa, ettei kyllä kannata ikinä sanoa ei koskaan. Mutta silti. Sattui perkeleesti. Revin raivolla punaista taftia, jossa oli suuria violetteja kukkia. Poltin kutsutarvikkeet uuden kodin kylpyammeessa (anteeksi vuokraisäntä). Kamoja purkaessa hävitin joka ikisen helmen, tummanpunaisen kartongin palasen, valkoisen satiininauhan pätkän ja hopeisella sormustarralla varustetun kirjekuoren. Päätin, etten enää ikinä halua kahta sormusta ja taas mutisin enemmän itsekseni, ettei kyllä kannata koskaan sanoa ei koskaan.
Pelottaa perkeleesti. Nurkat on täynnä valkoisia ja ruskeita kynttilöitä, koivun pätkiä, peltipurkkeja ja viinipulloja. Olen kopsutellut rokkikengissäni pian pari viikkoa pitkin olkkarin laminaattia ja luvannut itselleni jo toukokuussa kaventaa vyötäröä ennen tammikuuta. Ei, meillä ei ole alakerrassa naapureita ja ei, vyötärö ei ole kaventuntut. Hiukset ovat onneksi kasvaneet, vaikka olenkin vaihtanut mieltäni useampaan kertaan - kampauksesta. En ole vielä yrittänyt kirjoittaa lehden kulmaan uutta nimeäni, mutta nautin jo nyt ajatuksesta, että ulko-ovessa komeilee pian vain yksi nimi. Minä, joka olen aina sanonut, etten koskaan vaihda sukunimeäni enkä ole ikinä itsekseni mutissut perään, että ei koskaan kannata sanoa ei koskaan.
Odotan tulevaisuutta rakkaudella. Olen saanut oman osani pettymyksistä ja itkenyt oman osani Baden-Badeniin pullotetuista kyyneleistä. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin kuin kymmenen vuotta sitten. En halua juhlia elämäni tärkeintä päivää niiden kanssa, jotka eivät ole halanneet väsymyksestä painuneita hartioitani viimeisten kuukausien aikana. Haluan, että rinnallani ovat ne, jotka ymmärtävät, miksi haluan täyttää unelmani juuri nyt ja tässä ajassa. En halua kuluttaa tärkeästä päivästä kalliita minuutteja vuosien takaisten kuulumisten päivittämiseen. Haluan, että näen ystävieni silmistä lämpöä juuri siksi, että me olemme me.
Rinnallani on ihminen, jota kunnioitan ja arvostan. En pidä kaikista hänen teoistaan enkä ole aina samaa mieltä. Löydän hänen mielipiteistään puolia, joiden vuoksi ymmärrän, miksi hän on päätynyt ratkaisuihinsa. Rinnallani on ihminen, joka on satuttanut minua. Olen itkenyt räkä poskella ja huutanut tuskaa ulos sisältäni. Olen kiitollinen rakkailleni, jotka ovat jaksaneet niinä hetkinä etsiä minulle nenäliinoja ja huolehtineet tavaroistani. He ovat pakottaneet minut syömään, vaikka pala kurkussa ei ole halunnut väistyä aamiassämpylän tieltä. He ovat huolehtineet, että olen päässyt sinne, minne olenkin ollut menossa.
Näen vieressäni myös ihmisen, joka on valmis tekemään puolestani mitä tahansa, sillä hän tietää, etten pyytäisi mitään sellaista, mihin hän ei kykene. Olemme tehneet meistä meidät ja luoneet oman maailman, jonka sydän olemme me. Olen ujuttanut hänen mustien sukkiensa joukkoon turkooseja, raidallisia ja vihreitä sukkia. Hän on ujuttanut lempiruokieni joukkoon karitsan ja tatsikin. Olen seissyt hänen rinnallaan hetkinä, jolloin ystävät ovat astuneet askeleen taaksepäin. Hän on ajanut satoja kilometrejä kynttilän ja neilikoiden vuoksi vain siksi, että se on ollut minulle tärkeää. Olen kantanut häntä hetkinä, jolloin hänen omat jalkansa eivät ole kantaneet. Hän on nostanut minut kuopasta, kun olen pyörinyt ympyrää löytämättä exit-kylttiä.
Olen jouluihminen. Kortit on tehty jo alkuvuodesta ja ensimmäiset lahjat ostettu viimeistään kesän alennusmyynneistä. Olen suunnitellut omatekoisia lahjoja pitkin syksyä ja pyöritellyt päässäni ideoita lasten joulukalentereihin. Käsityöputiikit ja messut vetävät minua hunajan tavoin puoleensa, mitä lähemmäs joulukuuta mennään ja ensimmäiset glögipullot korkataan jo lokakuussa.
Minulla on huono omatunto. Joulu on saanut tänä vuonna kilpailijan. Olen hypistellyt sormustani satoja kertoja ja sovitellut sitä sormeeni useammin kuin kehtaan myöntää. Aina kellarissa käydessäni kurkkaan pukupussiin ja olen jo laskenut päiviä puvun sovitukseen. Huomaan hermoilevani kun toista sormusta ei ole löytynyt. Kyllä, olen pitänyt päätökseni, enkä enää koskaan halua kahta sormusta.
Kymmenen vuotta sitten elämääni tulleet salaojaputket eivät enää rasita minua. Olen ymmmärtänyt, että ilman niitä en olisi nyt tässä. Onnellisena talvimorsiamena matkalla kohti odotettua hääpäivää. Pilven reunalla istuva enkelipappa hymyilee, kuinka hänen Naanansa tahtoo rakastaa aina kuolemaan saakka.
Kommentit
Lähetä kommentti