Letkuton nainen

Korulauseet on korulauseita, mutta toisinaan niissä saatta piillä pari sanaa totuuttakin. Myönnän, ettei fyysiseen terveyteen liittyvät asiat ole mahtuneet mun maailmaan viimeisen vuoden aikana. Liittyneekö sitten siihen, että mielen terveys on ollut enemmän pinnalla vai siihen, että sopiva stressitaso on pitänyt isommat pöppiäiset meidän perheessä seinien ulkopuolella. Oli tarina niin tai näin, letku kämmenselässä muistuttaa kummasti teräksisempääkin supernaista kuolevaisuudesta ja mahdollisista ruosteenjäljistä haaruksissa. Ja pakottaa miettimään taas jälleen kerran arvoja - mutta nehän mulla on kunnossa? Vai niin.

Ihmiskroppa on kumma peli. Se kestää, venyy ja taipuu tarvittaessa suurempiin suorituksiin, mihin mieli ja usko jaksavat edes luottaa. Vai onko se sittenkin toisinpäin? Kroppa kyllä jaksaa, mutta pää ei luota raajoista ja lihaksista lähtevään voimaan. Mistä löytää oma raja, johon asti voi turvallisesti puskea? Ilman letkuja, oksentelua ja tajunnan menetystä. Toiset osaavat lukea itseään jo pienestä, toiset eivät koskaan opi. Taidan kuulua jälkimmäisiin. Vielä 35 vuoden jälkeenkään en osaa lukea inhimillisyyden yli meneviä stressin merkkejä kropassani, vaan piiskaan päätä ja vartta jaksamaan enemmän - määrittelemättä minkäänlaista tavoitetasoa. Sillä tavallako valmentajat treenaavat huipulle tähtääviä urheilijoita? Treeniä, treeniä, ilman tavoitetta? Olenkohan ylikunnossa?

Lääkärin mukaan en. Sana bakteerikasvusto saa mieleen hämähäkinverkkomaisen kankaan, jota on kieputeltu sisäelinteni ympärille muutaman ratakierroksen verran. Kuvailu runsas bakteerikasvusto ei varsinaisesti tee verkkokalvoille piirtyvästä näkymästä kaunista. Lohduttavinta kaikessa tietysti on se, että syy on selittämätön eikä valkotakkinen osaa kertoa sen enempää, mistä pöpö on sisuksiini kulkeutunut kuin siitäkään, miksi se on sinne alunperin joutunut. Yrittääköhän kroppani kertoa minulle jotain? Mikäli en tee välillä jotain ihan vain itselleni, hämähäkinseittimäiset verkostot peittävät minut myös sisäpuolelta. Ulkopuolellahan selkeitä merkkejä on ollut havaittavissa pidemmän aikaa.

Itsensä kanssa ihminen on lopulta yksin. Ajatukset, kivut, odotukset, hädät. Ennen lopullista pistettä ihminen on yksin. Yksinäisyyden sietäminen on helpompaa, kun voi edes ajatuksissa lohduttautua seuralla. Kuolevaiset kiittävät Nokiaa ja tekstiviestipaketteja. Egoa hivelee mukavasti, kun oma kännykkä piippaa päivystyksen punkassa makoillessa kaikkein tiheimmin. Minua lohdutetaan ja kaivataan enemmän kun naapurisängyssä rohisevaa, kahdeksaakymppiä lähestyvää leskimiestä. Voi sitä pettymyksen tunnetta, kun ukkoa tulee katsomaan viisi sukulaista ja joudun itse tyytymään kännykkäni hiplailuun - saamatta edes vastausta vierailun aikana. Mies nukuttaa lapsia ja katsoo sohvalla Housea koirat kainalossa. Ei taidakaan tekstarihali vielä voittaa ristiin laitettavia käsivarsia.

Olen saanut useasti näpäytyksen hyvässä. Tiedättekö sen tunteen, että nyt menee liian hyvin ja takatupeessaan voi jo aistia, kuinka pian tärähtää? Ja seuraavana päivänä kolhit autoa ostoskeskuksen parkkihallissa. Tai saat ylisuuren vakuutuslaskun heti sen jälkeen kun päätit törsätä vain vähän yli tämän kuukauden budjetin huippuhienoihin syyssaappaisiin - alesta tottakai. Näpsyjä näin muutenkin alamäkeen mentäessä ei ole ennen tullutkaan. Ymmärrän toki pointin - jos ei itse tiedä tai ymmärrä omaa parastaan, on se osoitettava siltä taholta, jonka varmasti ottaa tosissaan. Muutama päivä letkuissa riittää mulle. Otan opikseni.