Oman elämäni Cheek
Radiokanavilla on tapana tuputtaa samoja biisejä tunnista toiseen ja päivästä päivään. Oli kyseessä sitten Iskelmä, Rock tai Melodia - parin päivän päästä olet päässyt juttuun soittolistan kanssa ja viikossa ehdit opetella levyllisen sanoituksia ulkoa. Meillä nyt sattuu tällä hetkellä soimaan Cheek - radiossa ja levyllä, huoneesta riippumatta aina autoon saakka.
Timantit on kuulema naisen parhaita ystäviä ja blondit ovat kehuneet elokuvissa niitä löytyvän samasta paikasta aamiaisen kanssa. Itse en ole päässyt vielä kosketuksiin sen enempää vaaleiden kutrien kuin kivenkovien hiilenpalastenkaan kanssa ja kaurapuuroni joudun aamutuimaan nauttimaan vanhalta Arabialtani ihan kotioloissa. Ystävistä väittäisin kuitenkin tietäväni yhtä sun toista. Toki munkin kaiffareissa on hiomattomia kulmia ja rosoa elämän silotella, mutta liian terävistä reunoista en ole ikinä välittänyt. Omilta Isoilta Ihmisiltäni olen saanut enemmän pehmeitä kuin kovia asioita. Muistampa eräänkin karvaisen ja kirkkaanpunaisen sydämen tenttiputken päätteeksi - ja edelleen muistan hymyn, joka tuli tyynyn seurana, kun omat leukaperäni vääntyivät enemmän väsymyksestä vinoon. Muistan päiväkirjat, kaulaliinat, pitsikassit ja heijastimet. Pehmeitä ajatuksia ja lämpimiä hymyjä. Toiset sanovat turhanpäiväiseksi krääsäksi - minä kutsun muistoiksi Isoilta Ihmisiltä, jotka ovat tienneet, mitä juuri siinä hetkessä tarvitsen kaikkein kipeimmin.
Tykkään toki timanteistakin. Jos puhutaan niistä ihan aidoista, en ole vielä tähän ikään mennessä ehtinyt yhtään omistaa - vaan en tiedä, olenkohan kovinkaan suurista iloista jäänyt paitsi. Kummisedältä saadussa hopeasormuksessa oli pronssipalloja - 25 kulunutta vuotta on ripotellut osan palloista maailman turuille, mutta muisto ihanasta ihmisestä on kaiverrettu sydämeeni ikiajoiksi.
Muistan jostain biisistä auton, jota kutsutaan Bentleyksi. Minusta se kuulostaa enemmän tupakkamerkiltä mutta jos kyseessä on auto, niin ainakin sen on oltava vihreä. Itse olen kai aina kuulunut enemmän tai vähemmän vihreisiin myös autoasioissa. Ajo-opetukseen suostuin ilmoittautumaan vasta korkeakoulun viimeisillä metreillä ja myönnän olleeni kyseisen firman hankalin asiakas. Kieltämättä olo oli kuitenkin melko vänkä siellä seitsentoistakesäisten nuorukaisten joukossa. Audin kanssa en ikinä ystävystynyt ja peruin sumeilematta kaikki tunnit, jolloin olisi pitänyt kyseisen merkin rattia käännellä - minähän olin maksava asiakas ja halusin sellaista palvelua, jota olin tilannut. Enkä todellakaan ollut tilannut ajelua liian isolla autolla liian kapeita katuja pitkin. Varsinkin kun kyseessä oli auto, johon minulla ei ikinä tulisi olemaan varaa, puhumattakaan sen tankkaamisesta. Sittemmin olen kulkenut suurimman osan elämästäni julkisilla. Hieman toista vuotta seuranani kulki Väiski, joka osoittautui kohtuullisen luotettavaksi kumppaniksi. Ja opetti minulle myös sen tosiasian, että autoa ostaessa ei kannata kysellä neuvoja keneltäkään - miehistä puhumattakaan.
En välitä uudesta ja kiiltävästä - mieheni mielestä kaivan aina esiin ne kaikkein kolhuisimmat ja kamalimmat yksilöt melkein tavarasta kuin tavarasta. Kuulen äänessä en-edes-kovin-lievää piruilua tarinoista - oli kyseessä sitten talo, kattila, jakkara tai vanhat sakset. Minulla on vahva tarve kuulua johonkin. Kierrätyksessä ja kotoilussa se liittyy esineistä välittyviin tarinoihin, joissa minä olen vain yksi luku. On ollut monia ennen minua ja on vielä monia minun jälkeeni. Ja minä elättelen toiveita, että seuraavat polvet haluavat miettiä vuonna 2080 samoin kuin minä nyt. Mitähän tuokin vanha pulpetti on kuullut vuonna 2013? Näinköhän silloin on joku vielä kertomassa, että sen päällä olleessa pinkissä radiossa on soinut Cheek?
Timantit on kuulema naisen parhaita ystäviä ja blondit ovat kehuneet elokuvissa niitä löytyvän samasta paikasta aamiaisen kanssa. Itse en ole päässyt vielä kosketuksiin sen enempää vaaleiden kutrien kuin kivenkovien hiilenpalastenkaan kanssa ja kaurapuuroni joudun aamutuimaan nauttimaan vanhalta Arabialtani ihan kotioloissa. Ystävistä väittäisin kuitenkin tietäväni yhtä sun toista. Toki munkin kaiffareissa on hiomattomia kulmia ja rosoa elämän silotella, mutta liian terävistä reunoista en ole ikinä välittänyt. Omilta Isoilta Ihmisiltäni olen saanut enemmän pehmeitä kuin kovia asioita. Muistampa eräänkin karvaisen ja kirkkaanpunaisen sydämen tenttiputken päätteeksi - ja edelleen muistan hymyn, joka tuli tyynyn seurana, kun omat leukaperäni vääntyivät enemmän väsymyksestä vinoon. Muistan päiväkirjat, kaulaliinat, pitsikassit ja heijastimet. Pehmeitä ajatuksia ja lämpimiä hymyjä. Toiset sanovat turhanpäiväiseksi krääsäksi - minä kutsun muistoiksi Isoilta Ihmisiltä, jotka ovat tienneet, mitä juuri siinä hetkessä tarvitsen kaikkein kipeimmin.
Tykkään toki timanteistakin. Jos puhutaan niistä ihan aidoista, en ole vielä tähän ikään mennessä ehtinyt yhtään omistaa - vaan en tiedä, olenkohan kovinkaan suurista iloista jäänyt paitsi. Kummisedältä saadussa hopeasormuksessa oli pronssipalloja - 25 kulunutta vuotta on ripotellut osan palloista maailman turuille, mutta muisto ihanasta ihmisestä on kaiverrettu sydämeeni ikiajoiksi.
Muistan jostain biisistä auton, jota kutsutaan Bentleyksi. Minusta se kuulostaa enemmän tupakkamerkiltä mutta jos kyseessä on auto, niin ainakin sen on oltava vihreä. Itse olen kai aina kuulunut enemmän tai vähemmän vihreisiin myös autoasioissa. Ajo-opetukseen suostuin ilmoittautumaan vasta korkeakoulun viimeisillä metreillä ja myönnän olleeni kyseisen firman hankalin asiakas. Kieltämättä olo oli kuitenkin melko vänkä siellä seitsentoistakesäisten nuorukaisten joukossa. Audin kanssa en ikinä ystävystynyt ja peruin sumeilematta kaikki tunnit, jolloin olisi pitänyt kyseisen merkin rattia käännellä - minähän olin maksava asiakas ja halusin sellaista palvelua, jota olin tilannut. Enkä todellakaan ollut tilannut ajelua liian isolla autolla liian kapeita katuja pitkin. Varsinkin kun kyseessä oli auto, johon minulla ei ikinä tulisi olemaan varaa, puhumattakaan sen tankkaamisesta. Sittemmin olen kulkenut suurimman osan elämästäni julkisilla. Hieman toista vuotta seuranani kulki Väiski, joka osoittautui kohtuullisen luotettavaksi kumppaniksi. Ja opetti minulle myös sen tosiasian, että autoa ostaessa ei kannata kysellä neuvoja keneltäkään - miehistä puhumattakaan.
En välitä uudesta ja kiiltävästä - mieheni mielestä kaivan aina esiin ne kaikkein kolhuisimmat ja kamalimmat yksilöt melkein tavarasta kuin tavarasta. Kuulen äänessä en-edes-kovin-lievää piruilua tarinoista - oli kyseessä sitten talo, kattila, jakkara tai vanhat sakset. Minulla on vahva tarve kuulua johonkin. Kierrätyksessä ja kotoilussa se liittyy esineistä välittyviin tarinoihin, joissa minä olen vain yksi luku. On ollut monia ennen minua ja on vielä monia minun jälkeeni. Ja minä elättelen toiveita, että seuraavat polvet haluavat miettiä vuonna 2080 samoin kuin minä nyt. Mitähän tuokin vanha pulpetti on kuullut vuonna 2013? Näinköhän silloin on joku vielä kertomassa, että sen päällä olleessa pinkissä radiossa on soinut Cheek?
Kommentit
Lähetä kommentti