Kummallisia päiviä ja kummallista aikaa
Olen miettinyt joskus tekeväni listan asioista, jotka pitää kokea ennen kuin täyttää 40v. Tällä viikolla olen miettinyt, olisikohan listalla ollut oikeuden istunto. Se on nyt kuitenkin koettu - halusin tai en.
Olen kuvitellut mielessäni oikeustalot vähintäänkin eduskuntatalon kaltaisiksi jylhiksi ja ylpeiksi rakennuksiksi, joissa näkee paljon harmaita hiuksia ja viisaanoloisia henkilöitä silmälaseineen. Sisällä tuoksuu vanhoilta nahkasalkuilta, kahvilta ja kalliilta hajusteilta. Korot kopisevat koviin lattioihin niin miesten kuin naisten kengistä ja läppäreihin näpytellään 2010-luvun tyyliin kaikissa vapaissa tiloissa.
Olin pettynyt. Sisällä ei tuoksunut miltään, korkeintaan monitoimikoneeseen laitettavalta lattianpesuaineelta. Se sellainen kone, jossa on pesulaikka edessä ja jota ohjataan kahvaa ylösalas nostamalla. Käytävillä kulkevat työntekijät käyttivät farkkuja ja neuleita, nahkasalkut olivat vaihtuneet suurelta osin nailonpintaisiin läppärilaukkuihin. Sisällä olleet vanhat potretit riitelivät muotokieleltään kirkkaanoranssien sohvien kanssa, joissa oli ruuvatut vessankaapin jalat. Ovissa oli suuremmat tekstifontit kuin virastoissa yleensä. Ehkä tämä korreloi pienen silmälasimäärän kanssa?
Istuntosali näytti perinteiseltä kokoushuoneelta - jossa on luokkamalliset pöydät. Tässä luokassa kouluttajan asemaa vaan oli korostettu korkeammalla pöydällä ja istumapaikalla. En osannut jännittää, enkä tiennyt mitä odottaa. Lupasin omantuntoni kautta kertoa koko totuuden ja niin tein. Olen suorasanainen ja joskus jopa tiukka. Nyt huomasin pehmentäväni asioita vaan siksi, että tekijä oli huoneessa. Mielestäni se ei ollut sääliä vaan inhimillisyyttä.
En pidä äärimmäisyyksistä. Usko ja uskonto auttavat ihmisiä jaksamaan vaikeissa tilanteissa, mutta kääntyvät heitä vastaan aseet käsissä ja tankkiautot alla. Hyvä shampanja kruunaa hyvän päivän, mutta maistuu eiliselle liian monen pullon jälkeen. Toista ihmistä saa rakastaa rajattomasti, kunhan ei unohda rakastaa itseään. Olenko mennyt äärimmäisyyksiin istuessani iltaseitsemältä tyhjentyneen ja pimeän oikeustalon aulassa?
Lapsi juoksee minua vastaan ja halaa, kun palaan kotiin. Annan suukon päälaelle ja nautin hetkestä. Muistan oikeussalin ja mietin elämän julmuutta. Miten todistella tämän hetken hyvyyttä henkilölle, joka ei ole läsnä?
Olen kuvitellut mielessäni oikeustalot vähintäänkin eduskuntatalon kaltaisiksi jylhiksi ja ylpeiksi rakennuksiksi, joissa näkee paljon harmaita hiuksia ja viisaanoloisia henkilöitä silmälaseineen. Sisällä tuoksuu vanhoilta nahkasalkuilta, kahvilta ja kalliilta hajusteilta. Korot kopisevat koviin lattioihin niin miesten kuin naisten kengistä ja läppäreihin näpytellään 2010-luvun tyyliin kaikissa vapaissa tiloissa.
Olin pettynyt. Sisällä ei tuoksunut miltään, korkeintaan monitoimikoneeseen laitettavalta lattianpesuaineelta. Se sellainen kone, jossa on pesulaikka edessä ja jota ohjataan kahvaa ylösalas nostamalla. Käytävillä kulkevat työntekijät käyttivät farkkuja ja neuleita, nahkasalkut olivat vaihtuneet suurelta osin nailonpintaisiin läppärilaukkuihin. Sisällä olleet vanhat potretit riitelivät muotokieleltään kirkkaanoranssien sohvien kanssa, joissa oli ruuvatut vessankaapin jalat. Ovissa oli suuremmat tekstifontit kuin virastoissa yleensä. Ehkä tämä korreloi pienen silmälasimäärän kanssa?
Istuntosali näytti perinteiseltä kokoushuoneelta - jossa on luokkamalliset pöydät. Tässä luokassa kouluttajan asemaa vaan oli korostettu korkeammalla pöydällä ja istumapaikalla. En osannut jännittää, enkä tiennyt mitä odottaa. Lupasin omantuntoni kautta kertoa koko totuuden ja niin tein. Olen suorasanainen ja joskus jopa tiukka. Nyt huomasin pehmentäväni asioita vaan siksi, että tekijä oli huoneessa. Mielestäni se ei ollut sääliä vaan inhimillisyyttä.
En pidä äärimmäisyyksistä. Usko ja uskonto auttavat ihmisiä jaksamaan vaikeissa tilanteissa, mutta kääntyvät heitä vastaan aseet käsissä ja tankkiautot alla. Hyvä shampanja kruunaa hyvän päivän, mutta maistuu eiliselle liian monen pullon jälkeen. Toista ihmistä saa rakastaa rajattomasti, kunhan ei unohda rakastaa itseään. Olenko mennyt äärimmäisyyksiin istuessani iltaseitsemältä tyhjentyneen ja pimeän oikeustalon aulassa?
Lapsi juoksee minua vastaan ja halaa, kun palaan kotiin. Annan suukon päälaelle ja nautin hetkestä. Muistan oikeussalin ja mietin elämän julmuutta. Miten todistella tämän hetken hyvyyttä henkilölle, joka ei ole läsnä?
Kommentit
Lähetä kommentti