Matti Vanhanen ja uuniperunareseptiikkaa
Olen tyhjentänyt päätäni ja sydäntäni kirjoittamalla koko ikäni. Olen uskonut kirjoittavani täydestä sydämestäni - hyvässä ja pahassa. Teininä raapustelin runonpätkiä LP - levyjen sisäkansiin. Muistattehan ne valkoiset paperit pahvikansien sisällä? Niiden suuaukko piti muistaa laittaa eri suuntaan kuin pahvikansien, jotta levyt pysyivät sisällä, eivätkä luiskahdelleet kantaessa pitkin lattioita. Kesäisen karavaanarielämän aikana kuskailin mukana pieniä paperilehtiöitä, joihin kirjoittelin sydänverellä rakkausriimejä. Lukiossa kokosin ruutuvihkoon parhaat loruni ja annoin sen kädet täristen äikän maikalle arvosteltavaksi. Sain kannustusta jatkaa harrastustani ja edelleen - alle nelikymppisenä teininä - haaveilen oman kirjan kirjoittamisesta.
Olen viime aikoina kipuillut oman kirjoittamiseni kanssa syystä, jota en odottanut kohtaavani. Taidan olla sittenkin liian herkkä ja huonovatsainen kirjoittelemaan juttujani julkisesti, vaikkakin suhteellisen kasvottomasti. Ellei joku sitten tunnista Liedon hiekkakuopalla otetusta kuvasta juuri minun naamariani? Olenkohan sittenkään valmis julkaisemaan kirjaa ja antamaan itseäni julkisen riepottelun kohteeksi? Äikän maikan punakynän vedot tuntuvat melko lempeiltä raapaisuilta viime aikaisten kritiikkien rinnalla.
Mieleeni on jälleen palautunut Matti Vanhasen surullisenkuuluisa rakkaustarina Ikeashoppailuineen ja uuniperunoineen. Jokainen joskus rakastunut tietää, miten paljaaksi itsensä joutuu asettamaan isojen tunteiden edessä. Vaaleanpunaisten lasien läpi vilkuillessa harva miettii, joutuuko joskus vielä taistelemaan oman reseptiikkansa puolesta käräjillä. Oman mutakakkureseptini olen kaivanut niiltä nettisivuilta, joissa jokaisella lehmällä on nimi. Nyt Ruusan tuotoksista on joku saanut aikaan myös muuta kuin mutakakkua - tai sitten suklaa ei vain ole näiden leipureiden mieleen.
Olen hirvittävän huono olemaan muuta kuin olen. Toisinaan kadehdin ihmisiä, jotka loukkaavat ihmisiä leveä hymy kasvoilla tai itkevät ilman kyyneleitä. Vähemmän tuntemalla säästäisin paljon energiaa. Olen jo alkanut kirjoittaa listaa kaikista niistä asioista, joita voisin tehdä kaikella sillä ylimääräisellä puhdilla.
Olen ollut myös hirvittävän huono miettimään, miksi minun pitäisi olla jotain muuta mitä olen. Olen löytänyt elämässäni paljon rakkautta ja tuntenut itseni hyväksytyksi. Olen piirtänyt oman maailmankuvani, perhekäsitykseni ja minäkuvani sen perusteella mitä olen kokenut, nähnyt, ymmärtänyt ja keskustellut. Olen saanut oman osani tuulettimeen lentävistä läjistä ja elänyt luottaen, että jokaiselle annetaan niin paljon, kun pystyy kantamaan.
Lähinnä laiskuuttani olen lueskellut muiden kirjotuksia eniten surkuhupaisan luurini näytöltä. Surkuhupaisan siksi, ettei se juuri tue puheluita, mutta toimii loistavasti hiljaisessa kommunikoinnissa. Pienen näytön haasteena on surkeanpuoleinen näppäimistö, joten kommunikointikin jää tästä syystä perin yksipuoliseksi. Viestinnän määritelmään sisältyy muistaakseni viesti, vantaanottaja ja lähettäjä. Tähän puhelimeni vielä juuri kykenee, mikäli sitä viestintävälineeksi halutaan kutsua.
Tällä pitkällä, todennäköisesti polttouhan alaisella sillalla, yritän päästä aiheeseen blogien kommentointi. Vielä melko kokemattomana bloggarina olen arvostetuimmilta kollegoiltani antanut itseni ymmärtää, että kommentointi blogiin on haastavaa ja vaatii tietyn kynnyksen ylittämistä. Olen huomannut olevani siitä onnekkaassa asemassa, että blogiani on haluttu kommentoida laajalti ja yksityiskohtaisesti. Kiitollisena huomiosta ja tsempistä haluan lisätä vielä yhden lupauksen uudenvuoden listaani: lupaan jatkaa kirjoituksiani aloittamallani tyylillä ja parantaa tahtiani kevään edetessä.
Olen viime aikoina kipuillut oman kirjoittamiseni kanssa syystä, jota en odottanut kohtaavani. Taidan olla sittenkin liian herkkä ja huonovatsainen kirjoittelemaan juttujani julkisesti, vaikkakin suhteellisen kasvottomasti. Ellei joku sitten tunnista Liedon hiekkakuopalla otetusta kuvasta juuri minun naamariani? Olenkohan sittenkään valmis julkaisemaan kirjaa ja antamaan itseäni julkisen riepottelun kohteeksi? Äikän maikan punakynän vedot tuntuvat melko lempeiltä raapaisuilta viime aikaisten kritiikkien rinnalla.
Mieleeni on jälleen palautunut Matti Vanhasen surullisenkuuluisa rakkaustarina Ikeashoppailuineen ja uuniperunoineen. Jokainen joskus rakastunut tietää, miten paljaaksi itsensä joutuu asettamaan isojen tunteiden edessä. Vaaleanpunaisten lasien läpi vilkuillessa harva miettii, joutuuko joskus vielä taistelemaan oman reseptiikkansa puolesta käräjillä. Oman mutakakkureseptini olen kaivanut niiltä nettisivuilta, joissa jokaisella lehmällä on nimi. Nyt Ruusan tuotoksista on joku saanut aikaan myös muuta kuin mutakakkua - tai sitten suklaa ei vain ole näiden leipureiden mieleen.
Olen hirvittävän huono olemaan muuta kuin olen. Toisinaan kadehdin ihmisiä, jotka loukkaavat ihmisiä leveä hymy kasvoilla tai itkevät ilman kyyneleitä. Vähemmän tuntemalla säästäisin paljon energiaa. Olen jo alkanut kirjoittaa listaa kaikista niistä asioista, joita voisin tehdä kaikella sillä ylimääräisellä puhdilla.
Olen ollut myös hirvittävän huono miettimään, miksi minun pitäisi olla jotain muuta mitä olen. Olen löytänyt elämässäni paljon rakkautta ja tuntenut itseni hyväksytyksi. Olen piirtänyt oman maailmankuvani, perhekäsitykseni ja minäkuvani sen perusteella mitä olen kokenut, nähnyt, ymmärtänyt ja keskustellut. Olen saanut oman osani tuulettimeen lentävistä läjistä ja elänyt luottaen, että jokaiselle annetaan niin paljon, kun pystyy kantamaan.
Lähinnä laiskuuttani olen lueskellut muiden kirjotuksia eniten surkuhupaisan luurini näytöltä. Surkuhupaisan siksi, ettei se juuri tue puheluita, mutta toimii loistavasti hiljaisessa kommunikoinnissa. Pienen näytön haasteena on surkeanpuoleinen näppäimistö, joten kommunikointikin jää tästä syystä perin yksipuoliseksi. Viestinnän määritelmään sisältyy muistaakseni viesti, vantaanottaja ja lähettäjä. Tähän puhelimeni vielä juuri kykenee, mikäli sitä viestintävälineeksi halutaan kutsua.
Tällä pitkällä, todennäköisesti polttouhan alaisella sillalla, yritän päästä aiheeseen blogien kommentointi. Vielä melko kokemattomana bloggarina olen arvostetuimmilta kollegoiltani antanut itseni ymmärtää, että kommentointi blogiin on haastavaa ja vaatii tietyn kynnyksen ylittämistä. Olen huomannut olevani siitä onnekkaassa asemassa, että blogiani on haluttu kommentoida laajalti ja yksityiskohtaisesti. Kiitollisena huomiosta ja tsempistä haluan lisätä vielä yhden lupauksen uudenvuoden listaani: lupaan jatkaa kirjoituksiani aloittamallani tyylillä ja parantaa tahtiani kevään edetessä.
Kommentit
Lähetä kommentti