Elämisen sietämätön kapeus.

Vaikenin, koska pelkäsin. Olen päättänyt uskaltaa uudelleen - tai ainakin yrittää. Pelko lamaannuttaa. Se rakentaa ihmisyyden sisä- ja ulkopuolelle mörönvärisiä muureja, jotka kuvittelee osaksi sisustusta. Niin kuin kahvinkeittimen tai keinutuolin.

Kun elämisen rajat viiruuntuvat kapeiksi kuin kissansilmät, alkavat mörönväriset muurit seikkailla pitkin taloa, mieltä ja pihamaata. Oma pää tuntuu liian pieneltä asioiden ymmärtämiseen. Silloin sitä toivoisi olevansa hevonen. Sillä on isompi pää. Se varmasti ymmärtää paremmin ja enemmän kuin minä.

Varaudun siihen, että saan selitellä sanojani käräjäoikeudessa ja lastensuojelussa. Varaudun siihen, että kun puhun möröistä, minut leimataan hulluksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan asioista. Varaudun siihen, että en saa sanoa sellaisia asioita ääneen, jotka halutaan ymmärtää väärin. En ole enää pitkään aikaan uskonut sananvapauteen. Kirjoitan silti.

Olen viimeisen parin kuukauden aikana ymmärtänyt, että tervettä itsekkyyttä ei ole olemassa. Tai jos onkin, se ei ole sallittua. Tai jos se onkin sallittua, siitä ei ainakaan saa puhua ääneen. Tai jos siitä puhuu ääneen, siitä ei saa missään nimessä olla ylpeä. Tai jos siitä on ylpeä, sitä ei herran tähden saa näyttää kuulijoille.

Kirjoittaminen on ollut minulle osa itsekkyyttä. Taito, joka on ollut olemassa vain minua varten. Voin itse päättää, mitkä kirjoitukset näytän muille ja mitkä pidän omanani. Voin itsekkäästi hallita kirjoituksiani ja ylpeästi kertoa, että ne ovat minun omaisuuttani ja voin tehdä niille, mitä haluan. Missä vaiheessa annoin oikeudet kirjoituksiini itseni ulkopuolelle? Missä vaiheessa en enää uskaltanutkaan olla itsekäs ja sanoa, että nämä ovat minun omaisuuttani ilman euroakaan pankin velkaa?

Kun elää keskellä draamatragikomediaa, tulee helposti hulluksi. Elämään tulee ihmisiä, joista kehäteillä iltapäiväruuhkissa myöhästelevät perheenäidit eivät ole ikinä kuulleetkaan. Taitojasi äitinä arvioidaan kouluasteikolla jo ennen kuin olet edes synnyttänyt ensimmäistä lastasi sen takia, että kasvatusperiaatteisiisi kuuluu karkkipäivä. Otat valokuvia kumisaappaiden pohjallisista, koska yksi sanoo vasta ja toinen vihta ja jonkun ulkopuolisen pitäisi osata päättää, kuka on oikeassa. Huomaat, että kunnioitus elämää kohtaan ei enää olekaan niin pyhää kuin ennen. Kuvittelit saaneesi osasi ihmissuhderoskasta, kunnes tajuat, että ihmiset ympärillä kohtelevat toisiaan huonommin, mihin itse ikinä kykenisit. Laitat kädet ristiin ja toivot, ettei kukaan rakkaistasi joudu tällaiseen tilanteeseen ikinä.

Rakastin lapsena portaita. Pappa sytytti lyhtyjä pihalla ja istuin portailla katsomassa, kuinka tontin nurkka kerrallaan alkoi hehkua pimeässä. Siirryin seuraaville portaille, kun pappa lämmitti saunaa ja kantoi vesiä kaivolta. Lauantaiaamuisin kuuntelin kahvinkeittoa alakerrassa ja siirryin portaille nuuhkimaan tuoksua. Portaat ovat olleet klassinen vesilasi. Olen puoli vuotta horjunut kaiteessa kiinni ja katsellut muiden kiireisiä askeleita ylösalas. Tönäisystä olen valunut pari askelta alaspäin ja ruuhkassa ajautunut kompuroiden askelmia ylös. Matkaan on osunut niitä, jotka ovat tuuppineet tahallaan. Moni on huitonut pois tieltä omassa kiireessään. Suurin osa ei ole edes ymmärtänyt vaikuttaneensa muiden kulkuun. Päätösvalta on ollut koko ajan minulla. Sen ymmärtäminen on vienyt aikaa.