Huijattu todellisuus
Laitoin valot pois siitä keittiön nurkasta, jossa tiskiallas on ottanut ylivallan puolesta työtasosta. Viritin läppärin juuri siihen päähän ruokapöytää, mistä näen ikkunasta omenapuun ja lintujen kauralyhteen. Kun huomaan oksalla koirien neonkeltaisen juoksutusliinan, siirrän katsella vähän vasemmalle ja taas näyttää nätiltä. Talipallot ovat jo hävinneet oksilta parempiin nokkiin. Toiselta puolelta pöytää joutuisin katselemaan leikkaamattomia ja hoitamattomia marjapensaita sekä villinä rehottavia aidantaimia. Toisaalta siellä istuessa voisin kyllä suunnitella takapihan terassia paviljonkeineen ja kesäkeittiöineen, jonka olen haaveillut rakentavani ennen kuin masuasukki-Terttu pääsee ripille.
Yllätän välillä itseni suurempienkin huijausten suunnittelusta. Haaveilen jo tuntia ennen lasten nukkumaanmenoaikaa hiipiväni keittiön yläkaapin enkelisuklaapurkille, koska olen ollut tänään niin ahkera. Ja meillähän lauantai on karkkipäivä! Enkä ole vielä edes äiti! Missä näitä taitoja oikein opetetaan?
Meillä leivottiin eilen pipareita. Lapset saivat painella taikinaan lempikuvioitaan ja omaan työsarkaani kuuluivat pääasiassa jauhojen kaitseminen oikeisiin paikkoihin, puolipalaneiden piparien saaminen ulos uunista ilman suurempia palovammoja ja kaikkien niiden vajaan viidenkymmenen muotin tiskaaminen sen jälkeen, kun PikkuJiit nostivat kädet pystyyn ja kertoivat katsovansa mieluummin Pikku Kakkosta. Nyt suunnittelen leipovani loput taikinasta koulupäivän aikana rauhassa joululauluja kuunnellen ja glögiä maistellen. Saan tehdä vain niitä pipareita, jotka oikeasti ovat kauniita ja perinteisiä. Joista juuri minä pidän, mutta mitkä lasten mielestä ovat tylsiä ja vanhanaikaisia. Vedenpitävä selitys piparitaikinan häviämiselle päivän aikana on vielä keksimättä - samoin riittävän tehokas tuuletusjärjestely ennen kello kolmea.
Itsensä huijaaminen tuntuu vielä jotenkin siedettävältä ja sallitulta. Päätän itse omat rangaistukseni ja kun jään lapsille kiinni suklaan syömisestä keskiviikkona, joudun ehkä tuplaamaan viikkorahat. Kaverien huijaamisesta tulee itselle niin paha mieli, että tiedän tunnontuskissani soittavani anteeksipyynnön viimeistään seuraavana päivänä. Tekstari saattaa lähteä jo edellisenä iltana - vaikka siitä tulee vielä huonompi olo, kun se ei tunnu riittävän henkilökohtaiselta.
Kun olen tajunnut kumppanin huijaavan, olen oksentanut. Vatsalaukussa korventaa, vaikka edellinen ateria olisi ollut terveyssuositusten TOP3:sta. Olen tuijottanut peiliin epäuskoisena ja yrittänyt löytää vastausta. Pulssia on ollut turha mitata ranteesta, sen on voinut kuulla seuraavaan huoneeseen. Tunti sitten olin toiselle se elämän tärkein ihminen, vartti sitten kaikki tulevaisuuden suunnitelmat alkavat sanalla minä.
Olen aina uskonut oman asenteen merkitykseen ja positiivisen ajattelun voimaan. Kun elämä on antanut kipeän muistutuksen poskelle, olen kääntänyt sen vähemmän valokuvauksellisen puolen. Parisuhteen päättyessä olen käyttänyt suremiseen aikani ja jäänyt sen jälkeen odottamaan jotain parempaa. YT-neuvottelujen keskellä olen ajatellut omaa ammattitaitoani ja vakuuttanut peilistä katsoville kasvoille, että osaamista minulta ei viedä, vaikka puhelin pitäisikin palauttaa prosessin päätteeksi pomon pöydälle. Tällä viikolla olen taas joutunut miettimään, miten kaikki oikein pyörii? Voiko järjestelmä huijata tai voiko järjestelmää huijata niin ettei jää kiinni? Vähän niin kuin sinne suklaapurkille hiiviskely - parasta on odottaa ainakin puoli tuntia valojen sammumisesta eikä missään nimessä mennä ennen ensimmäistä vessareissua.
Kommentit
Lähetä kommentti