It's beginning to look a lot like Xmas...

Ensimmäinen adventti antaa meille jouluihmisille virallisesti luvan nauttia tonttuilusta. Enää ei tarvitse salaa illan kähmeessä lukea kymmenen vuotta vanhoja joululehtiä tai kiikuttaa mustassa pussissa kymmeniä tyhjiä glögitiivistepulloja lasinkeräykseen. Voin selittelemättä levitellä loputkin joulukoristeet pitkin taloa, fiilistellä Siltsun Joulupotpuria, kysellä tuttujen joulusuunnitelmia ilman oudoksuvia katseita ja raapustella lehtien nurkkiin aaton ruokalistaa.

 

Uskoni valkopartaiseen ja leveähymyiseen hyväntahdonlähettilääseen on ensimmäisen kerran horjunut joskus 80-luvun puolenvälin jälkeen. Olin tunnistavinani papparaisen kellon ja vyötärökin oli epäilyttävästi kaventunut edellisvuoden mitoista. Uudet sukset ja sateenkaarenväreissä loistava My Little Pony veivät kuitenkin suurimmat epäilykset mukanaan - ehkä ukko tosiaan oli lasketellut hienoilla, punasilla Järvisilläni koko matkan Napapiirin toiselta puolelta Aurajoen toiselle puolelle. Ainakin oli parempi olla ääneen kyseenalaistamatta asiaa, etteivät marjapuuronväriset unelmani vaan lähtisi ukkelin Ladan mukana takaisin pohjoiseen.

 

Sittemmin uskoni on horjunut useampaan kertaan ja useampaankin eri asiaan - ei varmasti vähiten itseeni. En ole luottanut omaan viehätysvoimaani kohdatessani baartitiskillä silmää vinkanneen pojan, vaan kurkannut automaattisesti olkani taakseni etsiskellen muita naispuolisia asiakkaita. Olen kyseenalaistanut omat voimani niiden ihmisten edessä, joiden tarkoituksena on ollut vain horjuttaa ihmisyyttäni ja olemassaoloani. En ole uskonut mahdollisuuksiini hakiessani työpaikkaa, uutta kotia, rakkautta tai kokeillessani uutta harrastusta. 

 

Eilinen äänestystulos rakkauden puolesta toi yhden uuden kulman minunkin uskon palapeliini. Olen aina uskonut avioliittoon, mutta en niinkään sen takia, miksi sitä halutaan kutsua. Olen saanut hienon esimerkin parisuhteesta seuraamalla isovanhempieni liittoa. Kuusi vuosikymmentä eivät varmasti sujuneet kitkattomasti - varsinkaan tässä ajassa. Sota-ajat, tuberkuloosi, avioerot, kuolemat, syntymät ja muutot vielä kuuluvat ajankuluun, jonka hahmottaminen ja ymmärtäminen helpottuu ikävuosien karttuessa. Entäs televisio, kännykät, mielen sairauksista puhuminen, naisparin suudelma kadunkulmassa ja Koskisen kyläkaupan tilalle tullut jumbohypermarketti? Näyttävätkö nämä muutokset helpommin ymmärrettäviltä 90-vuotiaana kuin 40-vuotiaana siksi, että taskujen pohjille on jäänyt muistikuvia eletyistä vuosista?

 

Koen olevani tänään tasa-arvoisempi kuin eilen. Muistan seuranneeni 20-kesäisenä samaa sukupuolta olevan parin keskustelua parvekekalusteista, heidän rakkaudella laittamassaan kodissa, ja miettineeni, pitäisikö minun olla tästä jotain mieltä. Ymmärsin tuberkuloosin olevan vaarallinen tartuntatauti, mutten ymmärtänyt, miksi nämä kaksi eivät saaneet kaikkien mielestä olla yhdessä ja siitä onnellisia. En ymmärrä sitä vieläkään, mutta en silti suostu uskomaan, etten olisi elämästä viisastunut kuluneen 15 vuoden aikana.



 

 

Kippis tasa-arvolle ja pikkuiselle joululle!