Joulunodotusta
Meidän makuuhuoneessa oli 80-luvun lähiötalojen kauneimmat jouluikkunat. Kuudennen kerroksen kulma-asunto oli tuttu myös niille, jotka eivät tunteneet sen asukkaita. Ikkunoihin maalattiin valkoisella lumispraymaalilla kuusia, pieniä mökkejä ikkunoineen ja savupiippuineen sekä hahtuvina maahan satavaa postikorttilunta. Punaiset pahvitontut kantoivat pieniä lyhtyjään lumisilla poluilla ja toisessa reunassa ikkunaa oli valkoisia lumispraymaalikynttilöitä, joihin väkerrettiin keltaisesta silkkipaperista tulet ja mustasta kartongista sydänlangat. Joka tammikuu äiti poisti maaleja partakoneenterällä kädet verillä ja lupasi, että tämä on viimeinen vuosi, kun ikkunat saavat talvimaiseman. Kunnes tuli taas se joulukuu. Muistoissani kaikki joulut eivät ole lumisia, ihania ja täynnä auvoa, mutta ikkunat ovat aina yhtä kauniita ja naapuritaloissa asuvien kavereiden kateuden aihe.
Viime jouluna muistan miettineeni perhejoulujen erilaisia traditioita. Mitä haluan siirtää lapsilleni ja mitkä itseaiheutetut kiukunpuuskat voin jättää perinnelistalta pois? En osaa ostaa naapurin äitien tekemää lanttulaatikkoa enkä yksinkertaisesti pysty tekemään pipareita kaupan pakkasaltaasta poimitusta taikinasta. Melkein 20 vuotta olen juonut jouluaattoaamuna kuohuviiniä vaahtokarkkien kanssa ja tunnelma tuntui latistuvan, kun kuumalinjaa pitävä joulupukki ei ollutkaan sama kuin ennen. Valkoinen kiharapilvinen partasuu näytti samalta, mutta kuulosti oudolta. Voiko joulupukin vaihtumisesta valittaa Napapiirin poliisimestarille?
Olen oppinut, ettei joulua vietetä kaapissa, joten minua ei häiritse, vaikka lakanat olisivat sikin sokin ja valokuvat järjestämättä. Voin kylpeä saunassa, jonka kaakelisaumoja ei ole putsattu hammasharjalla. Laitan valot pois ja sytytän kynttilöitä, niin lakanoita pursuava pyykkikorikaan ei muistuta juuri sinä päivänä olemassaolostaan.
Tänä vuonna olen huomannut kaipaavani joulunalusaikaani lämpöä ja tunnelmaa. Kyntteliköt ovat loistaneet ikkunalaudoilla jo lokakuun tummanpuhuvisssa illoissa . Laiskuuttani en jaksanut silittää kesän jälkeen välikausiverhoja, vaan tonttuja on ollut meillä jo kaksi kuukautta ennen hoo-hetkeä. Punanutut ovat jaksaneet tanssia ja minä olen ohi kulkiessani hymyillyt niiden hiippalakeille. Kumpikaan osapuoli ei ole vielä joulukuun kurkistaessa kulman takana näyttänyt kyllästymisen merkkejä.
Pieni tättähäärä sisälläni on alkanut joulunodotuksen kunniaksi muistuttaa olemassaolostaan tiuhempaa tahtia. Luin raskausopuksesta, että lapsi tunnistaa synnyttyään kappaleet, joita on kuullut jo masussa ollessaan. Meillä siis kuunnellaan maaliskuisina tuutulauluina Petteri Punakuonoa, Joulupukin suukkolaulua ja O Holy Naittia. Veikkaan, että tässäkin tapauksessa naapurit ja muut meillä asuvat kyllästyvät ennen äitiä ja tytärtä. PikkuJiit ovat jo alkaneet huomauttaa, että maailmassa on myös tähän aikaan vuodesta muutakin musiikkia kuin hiippalakkilauluja. Olen luvannut laittaa levyt kesäjemmaan ennen tammikuun loppua.
Olin eilen katsomassa, kun oma pieni joulukaupunkimme avasi tonttukauden perinteisellä kulkueella traktori etunenässä. Helsingin valot ja tonttuparaatit ovat omaa kokoluokkaansa, mutta huomaan sisälläni läikähtävän hyvänolon tunteen, kun pientä punaista puukirkkoamme lähestyy pikkutonttuja lyhtyineen. Kuinka moni helsinkiläinen sai eilen kaupungin tarjoaman glögimukin ja piparin? Torilla seisoessani olin kiitollinen lämpimästä juomasta mukissani enkä osannut kaivata korkeammalle nousevia raketteja tai kirkkaampana loistavia valoja. Sen tunteen haluan välittää vuoden päästä myös hiippalakkipäiselle pikkutontulleni - jonka perässä IsoJii saa juosta ympäri toria äidin nautiskellessa lämpimästä glögistään.
Viime jouluna muistan miettineeni perhejoulujen erilaisia traditioita. Mitä haluan siirtää lapsilleni ja mitkä itseaiheutetut kiukunpuuskat voin jättää perinnelistalta pois? En osaa ostaa naapurin äitien tekemää lanttulaatikkoa enkä yksinkertaisesti pysty tekemään pipareita kaupan pakkasaltaasta poimitusta taikinasta. Melkein 20 vuotta olen juonut jouluaattoaamuna kuohuviiniä vaahtokarkkien kanssa ja tunnelma tuntui latistuvan, kun kuumalinjaa pitävä joulupukki ei ollutkaan sama kuin ennen. Valkoinen kiharapilvinen partasuu näytti samalta, mutta kuulosti oudolta. Voiko joulupukin vaihtumisesta valittaa Napapiirin poliisimestarille?
Olen oppinut, ettei joulua vietetä kaapissa, joten minua ei häiritse, vaikka lakanat olisivat sikin sokin ja valokuvat järjestämättä. Voin kylpeä saunassa, jonka kaakelisaumoja ei ole putsattu hammasharjalla. Laitan valot pois ja sytytän kynttilöitä, niin lakanoita pursuava pyykkikorikaan ei muistuta juuri sinä päivänä olemassaolostaan.
Tänä vuonna olen huomannut kaipaavani joulunalusaikaani lämpöä ja tunnelmaa. Kyntteliköt ovat loistaneet ikkunalaudoilla jo lokakuun tummanpuhuvisssa illoissa . Laiskuuttani en jaksanut silittää kesän jälkeen välikausiverhoja, vaan tonttuja on ollut meillä jo kaksi kuukautta ennen hoo-hetkeä. Punanutut ovat jaksaneet tanssia ja minä olen ohi kulkiessani hymyillyt niiden hiippalakeille. Kumpikaan osapuoli ei ole vielä joulukuun kurkistaessa kulman takana näyttänyt kyllästymisen merkkejä.
Pieni tättähäärä sisälläni on alkanut joulunodotuksen kunniaksi muistuttaa olemassaolostaan tiuhempaa tahtia. Luin raskausopuksesta, että lapsi tunnistaa synnyttyään kappaleet, joita on kuullut jo masussa ollessaan. Meillä siis kuunnellaan maaliskuisina tuutulauluina Petteri Punakuonoa, Joulupukin suukkolaulua ja O Holy Naittia. Veikkaan, että tässäkin tapauksessa naapurit ja muut meillä asuvat kyllästyvät ennen äitiä ja tytärtä. PikkuJiit ovat jo alkaneet huomauttaa, että maailmassa on myös tähän aikaan vuodesta muutakin musiikkia kuin hiippalakkilauluja. Olen luvannut laittaa levyt kesäjemmaan ennen tammikuun loppua.
Olin eilen katsomassa, kun oma pieni joulukaupunkimme avasi tonttukauden perinteisellä kulkueella traktori etunenässä. Helsingin valot ja tonttuparaatit ovat omaa kokoluokkaansa, mutta huomaan sisälläni läikähtävän hyvänolon tunteen, kun pientä punaista puukirkkoamme lähestyy pikkutonttuja lyhtyineen. Kuinka moni helsinkiläinen sai eilen kaupungin tarjoaman glögimukin ja piparin? Torilla seisoessani olin kiitollinen lämpimästä juomasta mukissani enkä osannut kaivata korkeammalle nousevia raketteja tai kirkkaampana loistavia valoja. Sen tunteen haluan välittää vuoden päästä myös hiippalakkipäiselle pikkutontulleni - jonka perässä IsoJii saa juosta ympäri toria äidin nautiskellessa lämpimästä glögistään.
Kommentit
Lähetä kommentti