Siitä on aikaa...
Huomasin, etten ole kirjoitellut tekstejä julkaistavaksi asti melkein kahteen ja puoleen vuoteen. Siihen on syynsä - niistä ehkä myöhemmin. Minut on hiljennetty ennenkin. Nyt halusin suojella myös muita kuin itseäni. En halua opettaa tyttärelleni, että hänen sydämensä yli saa kävellä kuka tahansa likaisilla kengillään - itseäni viisaampia lainatakseni.
Elämä on muutosten jatkumo. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, niin lattealta kuin se kirjoitettuna näyttääkin. Muutokset avaavat ovia ja vähintään uusia näköaloja. Olen viime aikoina peilannut asioita ja mennyttä elämää taaksepäin. Kutsutaan sitä vaikka neljänkympin kriisiksi. Tosin viimeksi tänään eräs ihana asiakas huusi pois lähtiessään, että heippa kaksvitonen! Onneksi olen jo nähnyt enemmän. On rusenneltu, puristeltu, huiskittu ja mäiskitty. Toki on paljon myös hellitty, halailtu, suukoteltu ja kehuttu. Itsetunto on vuosien varrella kutistettu välillä pieneksi rusinaksi ja taas puhallettu täyteen elämää - sen koko kauneudessaan.
Kuvittelin, että äitiys muuttaisi minua enemmän. Oppisin ymmärtämään niitä hetkiä ja ihmisiä, jolloin sen 37 lapsettoman vuoden aikana sain kuulla, että ymmärrän kyllä, kunhan olen itse äiti. En ole tavoittanut sitä tilaa ja ajatusta. Ajattelin, että rakastaisin sitä pientä minusta tullutta tyyppiä pakahduttavasti koko ajan kuvitellen, että haluaisin milloin tahansa kuolla hänen puolestaan. En ole tavoittanut sitäkään tilaa. Rakastan edelleen itseäni ja elämääni. Jään odottamaan lastensuojeluilmoitusta edellisistä lauseista, joka on revitty irti tästä tekstistä.
Viime aikoina olen huomannut tuntevani häpeää, nolostumista ja kummastusta yhtä aikaa. Ympärilläni on älytön määrä oikeasti älykkäitä ja fiksuja ihmisiä, joiden mielestä minullakin on toisinaan niin järkevää sanottavaa, että sitä kannattaa kuunnella. Omat jututhan pääsääntöisesti kuulostavat enemmän tai vähemmän hölmöiltä. Useimmiten joudun pohtimaan, mitä kehtaan sanoa ääneen kuin että olisiko minulla jotain sanottavaa.
No nyt olen kuitenkin päättänyt sanoa - toivottavasti pysyt mukana myös tulevaisuudessa.
Elämä on muutosten jatkumo. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, niin lattealta kuin se kirjoitettuna näyttääkin. Muutokset avaavat ovia ja vähintään uusia näköaloja. Olen viime aikoina peilannut asioita ja mennyttä elämää taaksepäin. Kutsutaan sitä vaikka neljänkympin kriisiksi. Tosin viimeksi tänään eräs ihana asiakas huusi pois lähtiessään, että heippa kaksvitonen! Onneksi olen jo nähnyt enemmän. On rusenneltu, puristeltu, huiskittu ja mäiskitty. Toki on paljon myös hellitty, halailtu, suukoteltu ja kehuttu. Itsetunto on vuosien varrella kutistettu välillä pieneksi rusinaksi ja taas puhallettu täyteen elämää - sen koko kauneudessaan.
Kuvittelin, että äitiys muuttaisi minua enemmän. Oppisin ymmärtämään niitä hetkiä ja ihmisiä, jolloin sen 37 lapsettoman vuoden aikana sain kuulla, että ymmärrän kyllä, kunhan olen itse äiti. En ole tavoittanut sitä tilaa ja ajatusta. Ajattelin, että rakastaisin sitä pientä minusta tullutta tyyppiä pakahduttavasti koko ajan kuvitellen, että haluaisin milloin tahansa kuolla hänen puolestaan. En ole tavoittanut sitäkään tilaa. Rakastan edelleen itseäni ja elämääni. Jään odottamaan lastensuojeluilmoitusta edellisistä lauseista, joka on revitty irti tästä tekstistä.
Viime aikoina olen huomannut tuntevani häpeää, nolostumista ja kummastusta yhtä aikaa. Ympärilläni on älytön määrä oikeasti älykkäitä ja fiksuja ihmisiä, joiden mielestä minullakin on toisinaan niin järkevää sanottavaa, että sitä kannattaa kuunnella. Omat jututhan pääsääntöisesti kuulostavat enemmän tai vähemmän hölmöiltä. Useimmiten joudun pohtimaan, mitä kehtaan sanoa ääneen kuin että olisiko minulla jotain sanottavaa.
No nyt olen kuitenkin päättänyt sanoa - toivottavasti pysyt mukana myös tulevaisuudessa.
Kommentit
Lähetä kommentti