Marenkikuorrutettuja suojakuoria

Joinain aamuina tunnen pakottavaa tarvetta sulkeutua vain itseeni. Jalat kävelevät aamulla lämpömittarille ja vaihtavat lasten kouluvaatteet lämpimämpiin, rutiinit huolehtivat koirat tarpeilleen ja selkäranka muistuttaa syömisen tärkeydestä. Silti mieleni askartelee ihan muissa ajoissa.

Voiko edessä oleviin vaikeisiin aikoihin oikeasti valmistautua ilman, että röllipeikosta kasvaa mörrimöykky? Osaanko käyttää niissä hetkissä oikeita työkaluja kokemuksieni pakista? Ymmärränkö oman parhaani vai huolehdinko tyylilleni uskollisesti enemmän muiden hyvinvoinnista? Jos rajojen vetäminen on minulle ilman stressipiikkiäkin vaikeaa, miten onnistun siinä paineen alla? Miten käsittelen muiden julkituomia pettymyksen tunteita, kun ei käyttäydykään heidän odottamallaan tavalla? Joinain aamuina kysymyksiä on ilmassa enemmän kuin tavallisesti.

Oikeustaloissa on marenkimainen tunnelma. Päältäkatsoen kevyt ja älimäkpiilimäisen hempeä, mutta kun varovasti haukkaat pienen palan tajuat, että höttöisennäköinen unelma onkin kova, kuiva ja täynnä ilmakuplia. Käytävillä ihmiset hymyilevät kohteliaasti, jonottavat ystävällisesti samalla vesiautomaatille eivätkä tunge vessaan odottelemaan vuoroaan, vaan jäävät oven ulkopuolelle näpyttelemään kännykkäänsä. Suljettujen ovien takana ihminen, jonka kanssa olet päättänyt saattaa maailmaan kauneimman testamenttisi, ei enää kuulostakaan samalta kuin niiden uusien pitsilakanoiden välissä, mitkä haettiin yhdessä kodinykkösen alennusmyynneistä tammikuussa. On seiniä, joiden sisällä siinä lasissa ei ole kaikille riittävästi vettä.

Kun illalla nostan särkevät kantapääni kohti kattoa, mitä toivon muistavani tästä päivästä? Onko siinä muistossa riittävästi oppia huomisen kohtaamiseen? Osaanko kaikkien elämäni päivien muistoilla rakentaa itselleni kuoren, joka suojelee riittävästi, mutta ei kasvata ympärilleni panssaria? Osaanko suojata paremmin vuoden vanhan läppärini, kun vajaan nelikymppisen itseni?

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Naanan elämää 2.0

Mitä tapahtuu ihmisen elämässä vajaassa kuudessa vuodessa? Omasta elämästäni se näyttää kattavan karkeasti 13 prosenttia, jos napanuoran katkaisusta laitetaan kello käyntiin. Kun numeroita katselen niin mietin, että onpa melko lyhyt aika. Kun taas mietin elämää taaksepäin, tuntuu että tuohon kuuteen vuoteen mahtuu enemmän elämää kuin monella ihmisellä 60 vuoteen. Kaikki meistä ovat eläneet sitä Koolla alkavaa aikaa viimeiset kolme vuotta. Luulen, että moni muukin on miettinyt, millaista oli elämä ennen Suurta Koota. Itse en ainakaan muista. Kai tämä uusi normaali on jotenkin erilaista. Työelämä muuttui vähemmän liikkuvaksi. Enää ei mobiilitekniikan luvatussa maassa kuskata ihmisiä paikasta toiseen kokouskahvien ja -pullien toivossa. Suurin osa työelämässä olevista on päässyt tutustumaan näinä vuosina Teamsiin, Meetiin ja muihin "Haloo, haloo, kuuluuko tämä?" - sovelluksiin. Kun elämään mahtuu kolmessa vuodessa korona-aika, avioero ja konkurssi, on joutunut kerran jos toisenki
Tekstiin

Tästäkö se joulu sitten alkaa?

Haluan jouluni aitona, intiiminä, tunnelmallisena ja rehellisenä. Toki rakastan joululauluja ja ahne alteregoni haluaa ostaa vuosittain uuden seedeen joululevykokoelmaa koristamaan. Silloin tällöin haluan kasvattaa pöytäliina- ja verhokokoelmaani uusilla kuoseilla ja hellin ajatusta, että koristeeni ovat vuosien varrella minulle kerääntyneet. Tämähän tarkoittaa siis vuosittaista koristeshoppailua. Tekopyhää ja kaupallista vai omien perinteiden luomista? En tiedä Suomesta yhtään kaupunkia, jossa ei juhlistettaisi joulunavausta. Pieniä jännittäviä tonttutyttöjä ja -poikia punaisissa hiippalakeissaan, syksyn aikana opeteltuja jumppaohjelmia ja tanssiesityksiä, joulupukki liikkuvalla vehkeellä, kauppakeskusten kiiltelevät koristeet ja vähintäänkin pääkadun varteen ilmestyvät valokuviot. Joka vuosi pientäkin antipatiaa pyhiä kohtaan tuntevat ihmettelevät, kuinka aikaisin joululaulut soivat kaupoissa ja miten paljon koristeita viritellään oviaukkoihin ja ikkunoihin. En ole koskaan ymmärt
Tekstiin

Parempia huomisia

Olen ennenkin kirjoittanut ystävyyden voimasta. Niistä ihmisistä, jotka nostavat minua siitä viimeisestä hiustupsusta ylöspäin, kun pinnalla näkyy enää pelkkiä ilmakuplia. Niistä ihmisistä, jotka vetävät kohti maanpintaa tarvittaessa, osaavat sanoa juuri ne oikeat sanat oikeassa kohdassa, kysyä ne oikeat kysymykset vaatimatta vastauksia ja halaavat pyytämättä lupaa. Joskus kuvittelin, että ystävyys pitää ansaita ja ihmettelin, mitä olin tehnyt saadakseni ympärilleni näin hienoja tyyppejä. Sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että minulla on vain käynyt hiton hyvä tuuri. Meillä juhlittiin lauantaina uutta kotia, syntymäpäiviä, pikkujouluja, itsenäisyyttä ja vähän kaikkea näiden teemojen ulkopuolelta. Olen joskus ajatellut olevani niin vahvasti käsityöihminen, että kaikki kutsutkin on tehtävä käsin. Nyt olen onnellinen siitä, että joulukortit on koristeltu omin pikku kätösin, eikä niitä vahingossakaan sekota kaupasta ostettuihin versioihin. Juhlakutsut lähtevät rahvaanomaisesti bitt
Tekstiin