Viestien varjoissa...

Olen aina ollut huono lukemaan mieleni viestejä. Ne harvoin tavoittavat sisälläni olevaa toimintokeskusta siinä muodossa, että sisäinen blondini osaisi koodata morsetukset toiminnaksi. Viimeiset kymmenen vuotta ovat edes jossain määrin pakottaneet minut kuuntelemaan kroppani fyysisiä äännähdyksiä. Kun reisilihaksia jomottaa, osaan jo hiljentää tahtia. Tiedän, että ongelma ei ole liiallisessa tai liian vähäisessä lenkkareiden kulutuksessa. Sen sijaan yläpääni on kuluneiden päivien aikana todennäköisesti askarrellut sellaisten tehtävien parissa, jotka ovat imeneet viimeisetkin mehut maitohappoineen kaikista suurista lihaksista. Voimat ovat loppu, eikä se johdu huonosta lihashuollosta.

Kun lapsuudenkodissani joulukuusi kannettiin aatonaattona olohuoneen nurkkaan, aloin pärskiä ensimmäisiä kertoja. Tapanina jonottelimme jo todennäköisesti tutun korvalääkärin vastaanotolle. Tummahipiäinen tohtori oli Aurajokirannassa 80-luvulla lapsiperheille yhteinen puheenaihe. Hänen juttunsa merien takaa hämäsivät epäluuloisimmatkin pikkupotilaat juuri siksi sekunniksi, kun tärykalvosta kuului poks! ja jomottava kolotus kuuloelimessä helpotti. Heti joulutodistuksen allekirjoittamisen jälkeen alettiin kuumeisesti odottaa viikkoa kahdeksan. Hyvällä tuurilla olimme korvatohtorin jonossa vasta keskisuomalaisten huilivuorolla ja sain lasketella kavereiden kanssa omalla lomaviikolla edes pari päivää ilman tauteja.

Käytin lukion lukuloman sitkeästi psykologian ja uskonnon kirjojen tenttaamiseen. Kävin iltaisin kertaamassa toista kotimaista ja englantia enkä penkkareiden jälkeen juuri narautellut baarien saranoita. Ensimmäisen äidinkielen esseen jälkeen minut komennettiin keskusteluun rehtorin kansliaan. Viikkoa ennen kirjoituksia puhjennut psoriasikseni oli alkanut häiritä muidenkin kun minun kirjoituksiani. Loput aineet kielestä riippumatta rustailin valkoisissa puuvillahanskoissa kuin naapurimaan kruunupäät ikään.

Peruskouluikäiselle natiaiselle ei yksikään lääkäri hoksannut ehdotella yläpään tutkimuksia korvien tuubituksen tai kitarisaleikkauksen sijaan. Eipä tainnut tuohon aikaan edes aikuisten keskuudessa jutun juureksi nousta stressisairastaminen. Neuvolalääkärini esitti tänä syksynä ilmiömäistä jälkiviisautta todetessaan, että minun olisi ollut syytä pohtia mieleni kuvioita jo paljon ennen kuin vuosikymmen sitten. Yhtä jälkiviisaana voin itse tänään toivoa, että koululääkärit osaisivat nykyään yhdistää tunnollisempien koululaisten vaivoja muuhunkin kuin yleisempiin virustauteihin tai mahapöpöihin.